Hän on sellainen ihminen, jonka luokse on aina mukava mennä ja jonka luota lähtee aina yhtä hyvillä tai paremmillakin mielin. Tomeraksi rouvaksi saattaisin kuvailla, huumorintajuiseksi, rempseäksikin ja aina tyytyväiseksi oloonsa ja elämäänsä. Luulen, että isossa roolissa hänen tyytyväisyydessään on se, että hän saa yhä lähes 90-vuotiaana asua omassa kodissaan, peltojen keskellä, tuttujen tavaroiden ja maisemien äärellä. Hän istuu siellä nojatuolissaan odottamassa, radiosta kaikuu välillä sinfoniaorkesteri tai asiaohjelma, ja hän kuuntelee joskus silmät kiinni nauttien. Hän ei muista enää aivan kirkkaasti kaikkea, mutta nimeni hän sanoo melkein joka kerta oikein, kun hän tervehtii iloisesti saapuessani. Ja jokainen kerta lähtiessäni hän muistuttaa ajamaan varovasti.
Tiedän rouvan elämäntarinasta osan, hänen itsensä kertomana. Hän on suuresta sisarusparvesta se, joka jäi kotiin hoitamaan asioita, karjaa ja kotia, kun muut yksi kerrallaan lähtivät omilleen, avioituivat, saivat lapsia ja oman perheen. Hän puhuu aina vankkumattoman kauniisti sisaruksistaan, vanhemmistaan ja varsinkin siskonpojastaan, joka pitää hänestä arjessa huolta tavalla, joka on tänä päivänä harvinaista. Olen kuullut tarinoita navetasta, pelloilta ja keittiöstä, sodan jälkeisistä vuosista ja nuoruudesta, menetyksistä ja saavutuksista, mutta kuitenkin kaikista vähiten hänestä itsestään. Ihan kuin elämän palapeli kokoutuisi koettujen aikojen, läheisten ihmisien ja tapahtuneiden päivien kautta, mutta hän itse kuitenkin olisi aina vähän sivussa siitä kaikesta. Siltikään en milloinkaan aisti pientäkään katkeruutta hänessä, vain sellaista hiljaista tyytyväisyyttä. Näin tämä elämä on mennyt ja olkoon hyvä niin.
Alkukevään valo heijastuu vanhaan lattiaan, kun vaihdan kumisaappaita jalkaani. Meillä on tänään suihkupäivä. Hän töpsöttää edelläni pesutilaan ja huokaa syvään, kun valutan lämmintä vettä hänen selkäänsä, taivuttaa päätään kuin lapsi, kun vaahdotan koivushampoolla hänen hiuksiaan. Ihailen punakivistä sormusta ohimennen. Olen nähnyt sen hänen sormessaan usein ennenkin. Vesi valuu sen kultaisella pinnalla ja ryppyistä ihoa vasten, ja tänään kysyn sormuksen tarinaa. Hänen sipaisee sormustaan hajamielisesti. Se on vanha tarina, jääköön kertomatta, hän sitten sanoo. Yllätyn vähän, sillä rouva on yleensä kovin avoin ja puhelias. Kiirehdin sanomaan, että totta kai. Vaahto valuu hänen varpaidensa lomasta ja minun kumisaappaideni ohitse. Olemme hetken hiljaa. Peili höyrystyy ja muovinen essu alkaa tuntua tukalalta.
Minä sain sen 25-vuotislahjaksi, mutta ei se sitten koskaan uskaltanut kosia. Puhe vaimenee loppua kohden. En tiedä, johtuuko se höyrystä vai sydämeni yli pyyhkäisevästä liikutuksen aallosta, mutta huone tuntuu pienemmältä kuin hetki sitten. En ole koskaan kuullut hänellä olleen ketään erityistä, kumppania ainakaan. Siitä on lähes 65 vuotta, ehdin miettiä, kun hän jatkaa: mutta se on ollutta ja mennyttä, kaukaista elämää. Annapas se pyyhe, kylläpä on hyvä olla!
”Sain sen 25-vuotislahjaksi, mutta ei se sitten koskaan uskaltanut kosia.”
Minä taputtelen hänen selkäänsä kuivaksi hieman liian pitkään, viivytän viileän ilman ja todellisuuden päästämistä hänen iholleen. Miten suurta se onkaan silloin varmaan ollut, miten pienestä kaikki onkaan joskus kiinni. Ihan kokonainen elämäntarina on kirjoitettu siinä risteyksessä kauan sitten, tuon punaisen kiven nähdessä kaiken. Höyry haihtuu pesutilasta pian.
