Tänään pitkästä aikaa työlistalleni osui päivätoiminnan saunotusvuoro. Vuoron erilaisuus kotihoidon kenttäpäiviin viehättää. Ollaan paikallaan, edessä on lämmin ja leppoisa päivä. Napsautan saunan aamutuimaan päälle, järjestelen kertakäyttöisiä peflettejä, pesuaineita ja suihkutuoleja. Korkealta ikkunasta syyskuun aamuaurinko kurkkii saunan puuovea vasten.
Jokainen saunotettava saapuu taksilla kotoaan pesupäivään omien tarinoidensa ja taakkojensa kanssa. Kiuas sihahtelee tasaisesti, minä autan yhden ylälauteille saakka, seuraava tyytyy vähempään. Toiset haluavat jakaa tarinastaan palasen, toiset ovat mieluummin hiljaa. Yksi ei muista missä rakennuksessa olemmekaan, mutta käsi vie varmasti ja epäröimättä löylykiulua kiuasta kohti. Toinen muistaa kyllä, mutta jalka ei tahdo nousta ylälauteelle asti.
”Olo on taivaallinen,
tämä se on nautinto”!
Ryppyisiä ja punoittavia ihoja, kirkkaita silmiä, hymynkareita. Poikkeuksetta tyytyväisyys saunan lämmön levitessä jäseniin. Sulkeutuvia silmiä, rauhallisia huokaisuja. Jokainen niin erilainen, ja kuitenkin suomalaisessa saunakulttuurissa on jotain niin yhdistävää, jotain niin samankaltaista ja tuttua. Kukaan ei piittaa vähääkään muhkurasta siellä tai toisesta tuolla, sellaiset asiat eivät paina matkassa enää. Sydän sykkii, vielä jaksaa, juuri nyt on hyvä.
Monella saunotettavalla on hieman hoppu. Lounas odottaa saunan jälkeen ja kotiinkin olisi jo päästävä. Vaikka saunassa on mukavaa, niin ei sitä aina oikein malta, otetaan löylyt, hoidetaan pesut ja mennään kuivattelemaan. Lämpimästi he kiittävät lähtiessään, huikkaavat ovelta hiukset kammattuina, pesun jäljiltä vielä kankeat, puhtaat flanellipaidat päällään. Rollaattorien renkaat jättävät käytävään kosteita jälkiä. Nähdään viikon päästä taas.
Iltapäivällä viimeinen ikämies hymyilee kaikista leveimmin. Viikon kohokohta on käsillä, kuulemma yksi niistä, hän kertoo, kun avaan pukuhuoneen ovea hänelle. 90-vuotiaan kasvoilta hohkaa sula onnellisuus ja optimismi.
Hän ottaa pitkät, leppeät löylyt. Minä hikoilen saunan oven takana kumisaappaissa, kurkkaan välillä, että kaikki on hyvin. Lopulta autan miehen lauteilta alas ja pesulle. Karhealla varsiharjalla kuurataan selkä, Sunlightin vihertävä saippua tuoksahtaa vaimeana. Ojennan ohueksi kuluneen pyyhkeen, taputtelen luomien läikittämää selkää kuivaksi. Mies nojaa suihkutuolissa taaksepäin, vailla kiireen häivää jää kuivattelemaan. Nojaan ovenpieleen, pyyhkäisen hikipisaran otsalta, annan hetken kulua.
”Olo on taivaallinen, tämä se on nautinto tämä”, hän tuumii. ”Kun ensi kesä tulee, lämmitän taas rantasaunan. Ja istun tuntikaupalla järvelle katsellen”.
Minä en tiedä, onko hän täällä vielä lähes vuoden päästä, eikä hänkään, mutta mitään lisättävää en voisi tuohon keksiä. Siinä se taitaa olla, silmieni alla, salaisuus hänen onnellisuuteensa ja viisauteensa. Kyky osata nauttia hetkestä, pysähtyä siihen ja kuitenkin katsomaan eteenpäin, yhä haaveilemaan.
