Hän oli hiljainen ja huomaamaton mies. Harmiton ja mukautuva, etäinen. Vuodesta toiseen hän oli asiakkaanamme, mutta en koskaan nähnyt hänen luonaan vieraita tai omaisia. Joulukortteja tuli aina muutamia, luulen että ne olivat hänen vanhoilta asiakkailtaan. Ei hän surullinen ollut, vaan sellainen niin kuin elämään tyytynyt.
Yhtenä kesänä kävin hänen luonaan usein. Kauniissa ja kalliissa asunnossa oli tunkkaista, ja ilma oli viipyilevää, ihan kuin sekin olisi pidätellyt hengitystään. Talutin hänet usein ulos istumaan hetkeksi, varjoisaan paikkaan 70-luvun design-aurinkovarjon alle. Kulunut punainen kangas värjäsi vanhan miehen kalpeaa ihoa, kun katselin puuhaillessani häntä ikkunasta sivusilmällä. Hän käänsi kasvojaan aurinkoa kohti, säpsähti joskus kun vein hänelle lasin mehua.
Mies ei paljoa jutellut, edes jututtaessa. Useimmiten en edes liiemmin yrittänyt, tuntui että se vaivaannutti häntä. Hän piti enemmän hiljaisuudesta kuin tyhjistä sanoista päivän säästä. Sen sijaan usein istahdin hänen viereensä varjon alle muutamaksi minuutiksi, käänsin minäkin kasvoni aurinkoon ja taltutin huonon omatunnon laiskottelusta, korvasin sen tietoisuudella olla läsnä hänen kanssaan. Viisi minuuttia on lyhyt aika vuorokaudesta, jonka seuraavat lähes pyöreät tunnit hän olisi taas yksin, vain suuren television sininen valo seinilleen heijastuen.
Mietin usein jälkeenpäin, vielä näin vuosienkin kuluttua, tuota yhtä erityistä kertaa hänen kanssaan. Se oli elokuinen aamupäivä, kun toistimme jälleen samaa äänetöntä rutiiniamme. Vilkaisin huomaamattomasti kelloa ja päätin tapojemme mukaisesti istua alas kotvaseksi. Tuulenvirettäkään ei tuntunut, tästä tulisi kuuma päivä.
”Oletko sinä naimisissa?”. Hätkähdän hiljaisuuden rikkovaa intiimiä kysymystä. Vilkaisen häntä, hänen ilmeensä on muuttumaton, kasvot käännettynä yhä kohti aurinkoa. ”En, en ole”, vastaan. ”Entä sinä, oletko sinä ollut naimisissa?”, kysyn varovasti. Emme koskaan näiden vuosien aikana ole puhuneet mitään henkilökohtaista, hyvä kun paljon muutakaan. Jälleen hitaita sekunteja ja äänettömyyttä, koivun oksat luovat varjoja miehen kauluspaidan hihansuuhun ja tuolin käsinojaa hajamielisesti hivelevälle kädelle.
”En, en ole.” Hän laskee katseensa ja tavoittelee mehulasia välillämme. Työnnän sitä lähemmäs ja huomaan hänen ilmeensä väreilevän. ”Kerran melkein olin, siitä on kauan. Oli sellainen tyttö… mutta oli niin paljon työtä, yritys oli juuri nousemassa menestykseen. En minä sitten oikein ehtinyt muuta, se oli sellaista…” En tiedä mitä sanoa, olen hämmentynyt ja tunnen haikeuttakin. ”Niin, elämä on välillä sellaista”, mumisen. ”Niin on, sellaista se on.”, hän vastaa ja keskittyy taas suljettujen silmiensä takana aurinkoon. Istumme vielä hetken siinä, hiljaa niin kuin aina ennenkin.
Taluttaessani häntä takaisin sisälle askel on kuluneempi kuin aiemmin, hän nojaa minuun aavistuksen enemmän. Juuri ennen ulko-ovea hän pysähtyy ja taputtaa minua käsivarteen. ”Menehän tyttö naimisiin. Ota sellainen mies jolla on sinulle aikaa, sellainen joka valitsee sillä lailla.”
Jätän hänet suureen taloonsa, istumaan valtavaan olohuoneeseensa, nahkaiseen nojatuoliinsa. Mies näyttää ihan samalta kuin aina ennenkin, mutta näen nyt niin paljon enemmän. Miten hänen valintansa näkyvät nyt hiljaisuutena huulillaan, vastausta vaille jääneinä kysymyksinä sydämessään.
