”Työelämän ulkoringillä – vakituisen ja kokoaikaisen palkkatyön ulkopuolella – on jo pitkään ollut käynnissä ihmiskoe”, kirjoittavat Anu Suoranta ja Sikke Leinikki toimittamansa kirjan Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta alkuluvussa.
Kokeen mittasuhteet ovat valtavat. Sen piirissä on 700 000 suomalaista: osa- ja määräaikaisen palkkatyön tekijöitä, vuokratyöläisiä, freelancereita, pienyrittäjiä ja muita itsensä työllistäjiä.
Suunnilleen joka kolmas suomalainen työntekijä tekee jo muuta kuin kokoaikaista ja vakituista palkkatyötä. Kokeen myötä selviää, säilyykö näiden prekaaria työtä tekevien ihmisten luottamus yhteiskuntaan, jonka suojaavat rakenteet on luotu vakituisen palkkatyön varaan.
Sana prekaari juontuu Wikipedian mukaan latinankielisestä sanasta precarius, joka tarkoittaa epävarmassa tilassa tai muiden armoilla olevaa.
Luottamusta koettelee se, että työelämän suojaavat instituutiot, esimerkiksi ammattiliitot, turvaavat prekaarin työn tekijöitä puutteellisesti ja valikoivasti. Esimerkiksi yleissitovien
työehtosopimusten takaama työn hintaturva ulottuu vain palkkatyöhön.
Prekaarin työn tekijöillä on myös muita vähemmän tai ei lainkaan oikeutta lomaan, saati palkalliseen lomaan. Työturvallisuudesta ei aina huolehdi kukaan, työterveyspalveluita ei välttämättä ole. Osalta on kielletty kokonaan oikeus työttömyysturvaan.
Paljon oikeuksia siis puuttuu, mutta velvollisuus maksaa veroja ja sosiaaliturvamaksuja on toki tallella. Muussa kuin vakituisessa ja kokoaikaisessa palkkatyössä työllistyminen tuottaakin säännönmukaisesti epäoikeudenmukaisuuden tunteen, väittävät Suoranta ja Leinikki.
Kaikki työ on yhtä normaalia
Viime vuonna ilmestynyt kirja Työelämän myytit ja todellisuus pyrki osoittamaan, että työelämäkeskustelua hallitseva murrospuhe on pelkkä myytti. Väitteet pätkätöiden yleistymisestä ja vakituisten työsuhteiden harvinaistumisesta eivät pitäneetkään paikkaansa, kun asiaa tarkasteltiin kylmien tilastojen valossa.
Suorannan ja Leinikin mukaan on epäolennaista, onko prekaari työ tällä hetkellä yleistymässä vai ei. Tärkeää on se, että siitä on tullut suuri ja pysyvä osa Suomen työmarkkinoita.
Kirjoittajat eivät pidä käsitteestä epätyypillinen työ, koska se pitää yllä jakoa normaaliin ja epänormaaliin työhön. Kirjan tarkoituksena ei ole surkutella pätkätyöläisten asemaa vaan purkaa vanhoillista tapaa nähdä vakituinen ja kokoaikainen palkkatyötä normaalin elämän välttämättömänä osana.
”Kun työ on muuttunut pysyvästi moninaiseksi, myös työnteon oikeuksien ja turvaverkkojen on muututtava. On rakennettava luotettava oikeuksien ja turvien verkko, joka tukee
myös ulkorinkiläisiä ja kiinnittää heidät yhteiskuntaan”, kirjoittajat vaativat.
Uusia lakeja valmisteltaessa tehdään nykyään sukupuolivaikutusten arviointi eli tutkitaan, miten laki toteutuessaan vaikuttaisi sukupuolten väliseen tasa-arvoon.
Suoranta ja Leinikki esittävät kaikkeen työ- ja sosiaalilainsäädäntöön sekä työehtosopimuksiin vastaavaa prekaarivaikutusten arviointia. Vaikutusarviointi nostaisi työmarkkinoiden ulkorinkiläiset väkisin näkyviin vakinaista palkkatyötä tekevien rinnalle – ja palauttaisi luottamusta kaikkien suomalaisten yhteiseen Suomeen.
Nykyinen hallitus vertaa Suomea yritykseen, jonka kulurakennetta pitää kaventaa ja turvaa ohentaa. Toisinkin voi ajatella, väittävät kirjoittajat: Voi ajatella Suomea joukkueena ja meitä kaikkia pelaajina. Tämän ajatuksen pohjalta voidaan luoda uusi ja entistä vahvempi yhteiskunnallisen järjestelmän perusta.
Perustulo tarvitaan
”Jotta ihminen voi elää mielekkäästi, hän tarvitsee jonkinlaisen optimistisen suhteen tulevaan. Siksi ihmiset takertuvat täystyöllisyyden tai talouskasvun ideaan,
vaikka järki sanoo, että nämä tiet on taidettu kulkea loppuun”, toteaa professori Eeva Jokinen Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta -kirjan artikkelissaan.
Sotaa seurannut voimakkaan taloudellisen kasvun aikakausi lupasi kaikkea hyvää koko maapallolle joko kapitalistisessa tai sosialistisessa muodossa. Pohjoisen teollistuneet valtiot saivatkin kaksi tai kolme loiston vuosikymmentä: hyvinvointivaltioita rakennettiin ja kansantulo kasvoi.
Lupaus kaikkialle satavasta mannasta ei kuitenkaan pitänyt, vaan valtaosa maailman muista maista määriteltiin kehitysmaiksi. Köyhän etelän resursseja ostettiin halvalla pohjoisen teollisuuden käyttöön sen sijaan, että olisi investoitu etelän yhteiskuntien rakentamiseen. Tämä teki järjestelmästä pitkän päälle huteran. Kiinan ja monen muun entisen kehitysmaan huikea taloudellinen nousu nykäisi lopulta maton vanhan taloudellisen maailmajärjestyksen alta.
Jokisen mukaan prekaari työ ei ole nykyisin poikkeustila vaan työmarkkinoihin kuuluva rakenne, jonka yhteiskunta voi – jos niin poliittisesti päätetään – tehdä yksilölle turvatuksi.
Tutkija Anna Tsingiin viitaten Jokinen väittää, ettei meidät kaikki yllättänyt epävarmuus eli prekaarius ole pelkästään huono asia. Vanhan ja vakiintuneen huomenna kaikki on paremmin -asenteen sijaan meidän on pakko opetella ajattelemaan uteliaasti: mitä ihmettä täällä tapahtuu, mitä nuo toiset tekevät ja miten tämä on tullut mahdolliseksi?
Mitä vakituisen palkkatyön tuoman yleisen taloudellisen turvan, esimerkiksi työttömyysturvan ja sairausajan palkan, korvaamiseen tulee, lähes kaikki prekaariin työhön perehtyneet yhteiskuntapolitiikan tutkijat ovat Jokisen mukaan päätyneet vastikkeettomaan perustuloon.
Anu Suoranta & Sikke Leinikki (toim.): Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta – mikä on työn ja toimeentulon tulevaisuus? Vastapaino 2018.
