Potilas on ahdistunut. Monta yötä on mennyt valvoessa, koska menneet asiat painavat mieltä. Hoitaja katsoo tarvittaessa otettavien lääkkeiden listalta, voisiko antaa jotain rauhoittavaa.
Lääkkeet eivät kuitenkaan ole aina paras apu ahdistukseen. Ensisijainen hoitomuoto pitäisi olla lääkkeetön vaihtoehto. Usein jo hoitajan läsnäolo ja turvallinen ympäristö helpottavat oloa.
Ahdistus voi olla myös hengellistä, jolloin keskustelu esimerkiksi papin kanssa voi auttaa lääkettä enemmän.
– Potilaalta voi kysyä, onko hänellä kristillinen vakaumus. Jos on, siinä tapauksessa papin kanssa jutteleminen voi helpottaa pahaa oloa. Jos ahdistus on voimakasta, on syytä kertoa siitä myös lääkärille, joka voi konsultoida tarvittaessa psykiatria. Joskus ahdistuksen hoitamiseen tarvitaan molempia, sekä pappia että psykiatria, sanoo Diakoniaopiston hoitotyön opettaja Tuulikki Vuorinen.
Vuorinen opettaa lähihoitajaopiskelijoille, miten voi huomioida potilaan tai asiakkaan hengelliset tarpeet. Jo opiskelujen alkumetreillä käydään läpi holistinen näkemys. Sen mukaan ihminen on fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen sekä hengellinen kokonaisuus.
– Esimerkiksi kun potilas valittaa kipuja, fyysisten oireiden lisäksi pitää huomioida myös psyykkinen vointi. Ihminen voi kokea myös hengellistä kipua.
Uskonnonvapaus koskee myös potilasta
Menneinä vuosikymmeninä hoitajiksi opiskelleet saattavat vierastaa hengellisyyttä hoitotyössä. Silloin opinnoissa painotettiin sitä, ettei hoitaja koskaan saa ottaa puheeksi uskontoa.
Nykyään tilanne on toinen. Vuonna 2003 uudistettu uskonnonvapauslaki korostaa sitä, että jokaisella on oikeus harjoittaa uskontoaan. Se koskee myös hoitoa tarvitsevia ihmisiä.
– Kaikessa hoidossa on otettava huomioon ihmisen voimavarat, joista yksi saattaa olla hengellisyys. Ajattelemme helposti, että hengellisyys liittyy vain saattohoitoon. Se on kuitenkin mukana ihmisen elämän kaikissa vaiheissa, Tuulikki Vuorinen sanoo.
Vuorinen kehottaa kysymään rohkeasti hoidettavalta hengellisistä tarpeista.
– Asiasta ei pidä vaieta, mutta keskustelu on käytävä hoidettavan ehdoilla. Avoimet kysymykset antavat mahdollisuuden puhua asiasta. Omaa näkemystä ei pidä kertoa, ellei sitä kysytä. Jokaisen vakaumusta on kunnioitettava riippumatta uskonnosta tai kulttuurista.
Aina ei tarvita spesialisteja
Tuulikki Vuorinen uskoo, että hengellisyyden huomiointi hoitotyössä onnistuu parhaiten kodinomaisissa yksiköissä, joissa hoito on muutenkin yksilöllistä. Hän on huolissaan voittoa tavoittelevien yritysten omistamista hoitokodeista, joissa työntekijät vaihtuvat useasti.
– Jos henkilökunta ei ole sitoutunut työhönsä, se hoitaa vain rutiinit, kuten pesut, pukemiset ja ruokailut. Silloin hoidosta saattaa jäädä pois inhimillisyys ja kunnioitus. Hengellisten tarpeiden huomioinnin edellytyksenä on, että henkilökunta on pysyvää, hoitajamitoitus on riittävä ja johtaminen laadukasta.
Hengellinen hoito tarkoittaa sitä, että hoitaja mahdollistaa hengellisyyden harjoittamisen. Jos potilas on vakaumuksellinen kristitty, se voi olla hartauksiin viemistä, radion laittamista päälle jumalanpalveluksen aikana tai virren veisaamista yhdessä.
– Jos potilas pyytää rukoilemaan kanssaan, voi toki pyytää paikalle papin, mutta aina ei tarvita spesialisteja. Jos hoitajasta tuntuu luontevalta, voi rukoilla tai vaikkapa lukea psalmin Raamatusta.
Entä jos hoitajalla itsellään on eri vakaumus?
– Ei pidä toimia vastoin omaa arvomaailmaa. Silloin voi pyytää paikalle toisen hoitajan. Toisaalta jotkut pystyvät ottamaan tällaiset tilanteet ammatillisesti. Tuskin siitä on haittaa, vaikka ei itse pystyisi sanomaan iltarukousta sydämestään, jos se on hoidettavalle tärkeä asia.
Toukokuun SuPer-lehdessä julkaistaan neljän sivun juttu aiheesta hengellisyys hoitotyössä.
