Vanhusten hoivapalveluissa on jo pitemmän aikaa pyritty eroon laitoskulttuurista. Hoivakodit ovat nimensä mukaisesti kodinomaisia, ja niiden asukkaat ovat asukkaita, eivät potilaita. Aivan kaikkea laitosmaisuutta ei vanhuspalveluista kuitenkaan ole onnistuttu poistamaan.
– Hoivassa voi edelleen nähdä jälkiä hoitaja–potilas-suhteelle perustuvasta työmallista, johon kuuluu tietty etäisyys ja valta-asema, sanoo väitöskirjatutkija Vilhelmiina Lehto.
Lehto kiinnostui väitöstutkimusta tehdessään eritysesti toimintakyvyn käsitteestä. Kaikki ovat samaa mieltä siitä, että vanhusten toimintakykyä pitää tukea, mutta mitä toimintakyvyllä tarkkaan ottaen tarkoitetaan?
Vanhuksiin ja heidän toimintakykyynsä kohdistuvissa puhetavoissa on Lehdon mukaan kysymys paljon yksittäisiä hoivatilanteita laajemmasta asiasta. Puhetavat nimittäin muokkaavat käsitystämme siitä, mistä puhumme: Tässä tapauksessa pitkäaikaishoidon vanhuksista mahdollisuuksineen ja oikeuksineen.
– Se, millaisia sanoja ja puhetapoja vanhuksista puhuessa käytämme vaikuttaa siihen, millaista vanhusten kohtelua pidämme asiallisena ja oikeutettuna. Puhetavat voivat tehdä jopa joistakin kaltoinkohtelun muodoista hyväksyttäviä, Lehto väittää.
Sanat muokkaavat kohdettaan
Sanat eivät vain viittaa kohteeseensa, vaan ne myös rakentavat sitä. Kun hoitaja kutsuu palvelutalon asukasta syötettäväksi, asukas asemoituu passiiviseksi avun vastaanottajaksi. Samalla hoitaja tulee vahvistaneeksi omaa rooliaan ammattilaisena ja hoivan tarjoajana.
– Hoitajan työvuorosta olisi häivytettävä ajatukset syötettävistä, avustettavista ja kuivitettavista asukkaista. Kyse ei kuitenkaan ole vain yksittäisistä sanoista vaan siitä, että tunnistettaisiin yleensäkin puhetapojen merkitys hoivatyön kulttuurille ja käytännöille, ja alettaisiin kiinnittää niihin enemmän huomiota, Lehto korostaa.
Vanhukset tulisi ymmärtää itsenäisiksi toimijoiksi, joilla on yksilölliset tavoitteet ja toiveet. Olennaista on sekä toiminta- että puhetapojen muuttaminen ihmisyyttä ja yksilöllisyyttä arvostavan hoivan ja hoitotyön suuntaan. Ikääntyneiden hoivapalveluiden työkulttuurin muutosta onkin Lehdon mukaan viety monin paikoin eteenpäin juuri tältä pohjalta.
– Vanhuksen omat tavoitteet ja motivaatio ovat keskeisiä toimintakyvyn säilymiselle. On tärkeää kuulla vanhan ihmisen omia käsityksiä siitä, mikä hänen toimintakyvyssään ja tavoitteissaan on keskeistä.
Iäkkään asukkaan toimintakyvyn määrittely ei ole pitkäaikaishoidon hoitajille helppoa. Epävarmassa tilanteessa tukeudutaan usein ympäristön tarjoamiin valmiisiin määritelmiin. Toimintakykyä mitataan usein erilaisten arviointijärjestelmien avulla. Niissä käytetyt luokittelut kuuluvat Lehdon mukaan hoitajien puheessa.
– Toimintakyvyn määrittyminen fyysisten toimintojen kautta vahvistaa ruumiillista hoivakulttuuria, jossa henkiset ja psykososiaaliset ulottuvuudet jäävät vähemmälle huomiolle. Ihmisiä määritellään heidän fyysisen kyvykkyytensä perusteella esimerkiksi vuodepotilaaksi tai syötettäväksi, Lehto pohtii.
Lehdon tulevan väitöskirjan ensimmäisen osatutkimuksen tulokset osoittivat, että ympärivuorokautisessa pitkäaikaishoidossa asuvat vanhukset ja siellä toimivat hoitajat ymmärtävät toimintakyvyn eri tavoin.
– Toimintakyvyn ylläpitämisessä pitäisi aina lähteä liikkeelle vanhuksen omista toiveista ja tavoitteista. On tärkeää ymmärtää, että vanhukselle toimintakyky saattaa merkitä hyvin erilaista kokemusta kuin häntä hoitavalle ammattilaiselle, ja hän saattaa arvostaa aivan erilaisia asioita.
Toimintakykyä voidaan mitata standardoiduilla mittareilla – tai vaikkapa sillä, onnistuuko vanhukselta vielä lakanoiden viikkaaminen tai saunan lauteille kiipeäminen. Jälkimmäinen tapa voi olla olennaisempi vanhuksen itsensä kannalta.
– Kotiäitinä elämänsä viettänyt nainen voi pitää pyykkien viikkaamista tai pölyjen pyyhkimistä keskeisinä arjen rutiineina. Lauantai-illan tuttu saunavuoro voi motivoida ylös sängystä aivan eri tavoin kuin kutsu kävelyharjoituksiin, Lehto tuumii.
Stressi ja kiire pönkittävät vanhentuneita työtapoja ja asenteita. Kun kiire painaa päälle, hoitajalla ei ole aikaa kohdata ihmistä ja hän turvautuu helpommin kaavamaisiin työtapoihin.
Nimi vai numero?
Puhetapojen muutos heijastaa koko ajatusmaailman muuttamista, ja päinvastoin: asioiden näkeminen eri tavalla muuttaa puhetta. Muutos näkyy pienissä asioissa. Onko hoivakodissa päiväsali kuten sairaalassa, vai olohuone kuten ihmisten kodeissa?
– Monissa hoivakodeissa kulttuurin muutos on edennyt vauhdikkaasti. Muutos edellyttää aina, että opitaan analysoimaan omaa työtä. Ei vain suoriteta tehtäviä vaan mietitään koko ajan, miten ihmisiä kohdataan, Lehto pohtii.
Stressi ja kiire pönkittävät vanhentuneita työtapoja ja asenteita. Kun kiire painaa päälle, hoitajalla ei ole aikaa kohdata ihmistä ja hän turvautuu helpommin kaavamaisiin työtapoihin.
Kiire panee turvautumaan rutiineihin, ja juuri rutiinit tuovat toimintaan laitosmaisuutta. Toisaalta kyse on Lehdon mukaan aika pienistä ja aikaa viemättömistä asioista – esimerkiksi siitä, puhutaanko vanhuksista heidän omilla nimillään.
– Kun työpaikalla aletaan puhua vanhuksista esimerkiksi paikkanumeron sijaan heidän omilla nimillään, käytännön muutos on pieni mutta muutos ajattelutavassa suuri. Yleensä niin jo tehdäänkin, mutta on paikkoja, jossa vanhuksista puhutaan yhä numeroina.
Hoiva yksityistyy vauhdilla ja kunnat kilpailuttavat vanhuspalvelujaan. Lehto teki tukimustaan varten haastattelukäyntejä sekä yksityisiin että kunnallisiin pitkäaikaishoidon yksiköihin, eikä huomannut toimintakulttuurien erojen liittyvän mitenkään omistusmuotoon.
– Palvelujen yksilöllisyys ja henkilökohtaisuus voisivat jatkossa olla yksityisten palveluntuottajien kilpailuvaltti. Luultavasti kova kilpailu resursseista ja kustannuksista kuitenkin jyrää tällaiset näkökulmat alleen.
Seuraavaksi Lehto aikoo selvittää toimintakykymittausten asemaa hoitotyössä sekä omaisten käsityksiä ja roolia toimintakyvyn ylläpitämisessä. Väitöskirjan on tarkoitus valmistua vuonna 2020.
