Tamperelaisessa kortteliravintola Kivenheitossa vallitsee marraskuisena torstai-iltana baaritunnelma parhaimmillaan. Ihmiset pujottelevat pöytiinsä väenpaljoudessa ja pysähtyvät tervehtimään tuttuja.
Iloisen puheensorinan ja tuoppinen kilahtelun taustalla alkaa soida illan ensimmäinen karaokekappale.
Vain hieman rauhaa ja ystävyyttä
Mä tänne toivoisin enkä syyttä
Ympärillä kuuluu irrallisia katkelmia keskusteluista:
− Kato, tuolla on Aleksi! Mennään morjestamaan.
− Mitä sä juot?
− Meiltä tulee pian musavideo. Jännittää niin perkeleesti.
Tungoksen aiheuttaja on kerran kuukaudessa järjestettävä Villiklubi, eli erityistä tukea tarvitsevien ihmisten oma klubi-ilta. Tampereen Kaupunkilähetyksessä työskentelevä, Villiklubin ohjaajiin kuuluva lähihoitaja Jan Piilman kertoo, että tapahtuma on joka kerta yhtä suosittu.
− Väkeä tulee Tampereen lisäksi ympäri Pirkanmaata. Osa saapuu ryhminä omista toimintakeskuksistaan ja asumisyksiköistään. Mutta mukana on myös henkilöitä, jotka eivät muutoin ole lainkaan palveluiden piirissä, hän kertoo.
Tavoitteena on yksinkertaisesti tarjota puitteet hauskalle illanvietolle. Villiklubille tullaan aivan samoista syistä kuin baariin yleensäkin lähdetään: rentoutumaan, tapaamaan vanhoja tuttuja, tutustumaan uusiin ihmisiin, kuuntelemaan musiikkia, syömään ja juomaan.
− Kehitysvammaisten ihmisten elämä on usein tosi aikataulutettua. On työtoimintaa ja monenlaista harrastusta. Helposti sitten käy niin, että aina pyöritään siinä omassa tutussa porukassa. Täällä sen sijaan ollaan niin sanotusti ihmisten ilmoilla, Piilman toteaa.
Huolet eivät toteutuneet
Karaokeen on kertynyt innokkaita laulajia jo jonoksi asti. Pienellä tanssilattialla jammaillaan, kun Veikko tulkitsee ysärihittiä Romeo ja Julia.
Pöytiin kannetaan hampurilais- ja siipiannoksia. Siideriä ja olutta maistellaan siellä täällä limun lisäksi, mutta kukaan ei vaikuta silminnähden päihtyneeltä.
− Hemmetti, tuolla mun tyttö nyt tanssii toisen tyypin kanssa, eräs nuori mies manailee.
Jan Piilmanin mukaan monelle kävijälle on iso asia pelkästään tulla oikeaan pubiin, tilata itse tiskiltä oma ruoka ja juoma ja maksaa ostoksensa. Uutta voi olla myös kokemus, miltä tuntuu kuulua kerrankin enemmistöön.
Hän uskoo, että klubilta saatu rohkeus voi vaikuttaa muuhunkin arkeen. Erityistä tukea tarvitseva henkilö uskaltaa ehkä lähteä entistä useammin sinne, missä kaikki käyvät.
Villiklubit eivät ole suljettuja tilaisuuksia, vaan ravintola on koko illan auki kaikille asiakkaille. Jan Piilman kertoo, että usein sattuukin mainioita kohtaamisia.
− Tuopilliselle sattumalta poikenneet saattavat kommentoida, että nämä kehitysvammaisethan ovat tosi nastoja tyyppejä. Tämä on siis myös yhteisön asenteisiin vaikuttamista.
Alkuvaiheessa Villiklubi herätti kysymyksiäkin. Jan Piilmanin mukaan kaikki eivät olleet varmoja, että toiminnan vieminen baariympäristöön on hyvä idea.
− Ihmeteltiin, että nytkö te opetatte ne ryyppäämään. Huolta oli perheenjäsenillä ja osin myös kävijöidemme kanssa työskentelevillä ammattilaisilla. On ihan ymmärrettävää, että ihmisten toimintakyvyn säilyminen tällaisessa uudessa ympäristössä mietityttää.
Pelot ovat osoittautuneet pääosin turhiksi. Villiklubien aikana ravintola tarjoilee alkoholia tavanomaiseen tapaan täysi-ikäisille ostajille, mutta ylilyöntejä ei ole juuri sattunut eikä järjestyshäiriöitä ollut.
− Eikä meidän väki yleensä edes malta vähistä varoistaan ostaa kuin sen yhden juoman. Käsittääkseni läheistenkin huoli on lievittynyt, kun täältä on tultu takaisin hyvässä kunnossa ja lompakko tallessa.
Jan Piilman huomauttaa, että vapauden mukana sitä paitsi tulee aina vastuu omista tekemisistä ja valinnoista. Myös tämän harjoitteleminen on hyvin tärkeää erityistä tukea tarvitseville ihmisille.
Ohjaajat auttavat tarvittaessa
− Moro, mitä kuuluu, Jan Piilmanille huudellaan vähän väliä hänen kulkiessaan klubilaisten keskellä.
Illan esiintyjä, Sumua-yhtye alkaa jo roudata kamojaan sisään.
Piilmanin ja muiden paikalla olevien ohjaajien tehtävänä on esimerkiksi auttaa kävijöitä tarpeen mukaan käytännön asioissa.
− Olen täällä vähän sellainen jokapaikanhöylä. Katson pikkuisen perään, että jengi ehtii ajoissa takseihinsa ja muuta sellaista. Usein häärin myös tuolla karaokeisäntänä.
Lisäksi ohjaajat ovat käytettävissä, kun kävijät haluavat jutella mistä tahansa maan ja taivaan välillä. Jan Piilmanin mukaan klubilaiset käyvätkin kertomassa ahkerasti isoista ja pienistä kuulumisistaan.
Hienoimpia hetkiä Villiklubi-vuosien varrella ovat hänen mukaansa olleet vaikkapa ne, kun joku hieman ujompi kävijä on pitkään harkittuaan uskaltanut tarttua karaokemikkiin. Ilo ja ylpeys loistavat silloin kasvoilta ravintolan peränurkkaan saakka.
− Nämä illat ovat itsellekin aina todellinen piristysruiske, jota oikein odottaa. Lisäksi tällainen toimintatapa sopii todella hyvin omaan ammatilliseen ajatusmaailmaani, Jan Piilman sanoo.
Hänen mielestään yksi vammaistyön yleisistä pulmista on tietynlainen jäykkyys ja vanhakantaiseen hoivaamisen perinteeseen jämähtäminen. Tuollainen kulttuuri tarjoaa vammaisille ihmisille helposti lähinnä passiivisen kohteen roolin.
− Pyrin kohtaamaan ihmiset tasavertaisesti, kuin rinnalla kulkevana frendinä. Kaiken ei aina tarvitse olla niin strukturoitua, vaan välillä voi ottaa rennommin, Jan Piilman määrittelee.
Hänelle suuntautuminen vammaistyöhön oli selvä valinta opiskeluvuosista lähtien.
− Parasta tässä ammatissa ovat ehdottomasti upeat erilaiset ihmiset. Opin joka päivä uutta asiakkaistamme, itsestäni ja maailmasta ylipäänsä. Yksikään päivä ei ole samanlainen.
Aina mukana
Arvioon Villiklubin mahtavuudesta tuntuvat yhtyvän kaikki tanssilattian kulmilla notkuvat.
− En kauheasti käy muuten tällaisissa paikoissa, mutta täällä on kivaa. Lauloin jo ja söin makkaraa. Pian aion kuunnella bändiä, Mika Sommarberg suunnittelee.
Petri Virolaisen mielestä Villiklubeja pitäisi järjestää vielä nykyistä huomattavasti useammalla paikkakunnalla, jotta mahdollisimman monella olisi tilaisuus osallistua.
− Olen Keravalta, ja meillä on siellä omakin Villiklubi. Mutta tulen aina myös tänne, jos satun liikkumaan Tampereen suunnalla. Koko tämä tunnelmahan on ihan mahtava, hän sanoo.
Tero Mäkipää kertoo, että kahta asiaa hän ei jätä kovin helposti väliin: Villiklubia ja Tapparan kotipelejä.
− Tämä on tosi hyvä paikka. Kannattaa tulla mukaan, vaikkei olisi täällä ennen käynytkään.
Jan Piilmanin mukaan klubit jatkuvat Tampereella aivan varmasti. Jotain uuttakin ohjelmaa on kehitteillä live-musiikin ja karaoken rinnalle. Esimerkiksi pubivisoista on ollut jo puhetta.
− Toivottavasti toiminta laajenee edelleen uusille paikkakunnille. Tämä ei vaadi oikeastaan muuta kuin esteettömän tilan ja sen, että ravintolan omistaja innostuu yhteistyöstä. Uskon kyllä iltojen olevan kannattavia myös ravintoloitsijan näkökulmasta, Piilman sanoo.
Villiklubeja ympäri maata
- Villiklubeja järjestää Kehitysvammaisten Palvelusäätiön Jotta kukaan ei jäisi yksin -hanke yhdessä kumppaneiden kanssa.
- Klubi-iltoja pidetään säännöllisesti kymmenellä paikkakunnalla eri puolilla Suomea.
- Paikalla on aina myös ohjaajia.
- Klubeille on vapaa pääsy, mutta ruoat ja juomat ovat omakustanteisia.
- Jotta kukaan ei jäisi yksin -hankkeen tavoitteena on vähentää kehitysvammaisten ja erityistä tukea tarvitsevien ihmisten yksinäisyyttä.
Lue myös: Tasapainoilua kahden tulen välissä: kun asiakkaan etu ja hänen läheistensä toiveet eivät kohtaa
