Tamperelainen Olli Salpakoski, 43, kertoo päätyneensä nykyiseen työhönsä monen sattuman kautta.
− Olen aina naureskellut olleeni vain väärään aikaan väärässä paikassa. Lapsena mielessä taisi olla jokin armeijatyyppinen ammatti. Koulun jälkeen sitten haaveilin liikunnanohjaajaksi pääsemisestä, mutta pääsykokeissa 110 metrin aitajuoksussa olisi meikäläisellä tullut otsa aika kipeäksi. Siihen aikaan sovellettua liikunta-alan koulutusta ei vielä ollut tarjolla kuten nykyään.
Salpakoski opiskeli nuoriso-ohjaajaksi ja työskenteli pitkään lastensuojelussa.
− Kouluttauduin jossakin vaiheessa oppisopimuksella lähihoitajaksi, kun EU alkoi sitä edellyttää lastensuojelussa toimivilta. Tutun vinkistä lähdin päihdepuolelle kokeilemaan lyhyttä pestiä, joka onkin nyt venähtänyt kymmeneksi vuodeksi.
Olli Salpakoski toimii ohjaajana Nauha ry:n päihteettömässä tukiasumisessa. Asiakkaat ovat nuoria päihdekuntoutujia, jotka pyrkivät eroon asunnottomuuden ja päihteidenkäytön kierteestä. Yksittäiset retkahdukset eivät katkaise tukiasumista.
Työhön kuuluu asiakkaiden ohjaamista arkisissa askareissa: kokkailua, siivousta ja pyykinpesua. Tärkeää on myös asioinnissa auttaminen.
− Paperisirkuksessa riittää näillä nuorilla pyöritettävää. Täytettävänä on jos jonkinlaista Kela-hakemusta.
Salpakosken mielestä koko päihdekuntoutuksen kenttä on tällä hetkellä murroksessa. Apua tarvitsevia on runsaasti. Hoitoonpääsy on kuitenkin vaikeaa varsinkin, jos henkilöllä on myös mielenterveysongelmia.
− Salassapitomääräykset ja kuntarajat hankaloittavat työtä. Monen muilta paikkakunnilta tulleen nuoren kanssa joudutaan aloittamaan aivan alusta. He itse eivät välttämättä osaa kertoa taustoistaan kaikkea olennaista, eikä vanhoihin kirjauksiin ole pääsyä.
Yhdessä tehden
Oman synnynnäisen cp-vammansa Olli Salpakoski kokee työssään suorastaan vahvuudeksi.
− Uskon, että asiakkaat saattavat joissakin tilanteissa pitää minua helpommin lähestyttävänä kuin jos olisin vammaton. Minulle on myös sanottu, että osaan katsoa maailmaa monesta näkökulmasta. Vammaisuus on opettanut, etteivät arkisetkaan asiat ole aina itsestään selviä.
Nuorten päihdekuntoutujien kanssa työskentelemisessä Salpakoski sanoo pitävänsä eniten ihmisläheisyydestä ja yhdessä tekemisestä.
− Myös minä ohjaajana saan asiakkailta paljon. Ja kun on nuoresta porukasta kyse, usein pääsee seuraamaan mahtavaa eteenpäin menemistä. Entiset asiakkaat saattavat siviilissä kaupungilla kulkiessa tulla morjestamaan ja kertoa, kuinka hyvin heillä nykyään menee.
Eikä päihteidenkäytön vuoksi päättyvä tukiasumisjaksokaan ole Olli Salpakosken mielestä välttämättä mikään lopullinen epäonnistuminen.
− Ihminen on kuitenkin saanut mielikuvan selvästä elämästä. Seuraavalla kerralla irti pääseminen päihteistä ehkä jo toteutuu.
Salpakoskea harmittaa se yleinen mielipide, että addiktit olisivat jonkinlaisia kakkosluokan kansalaisia, jotka saavat syyttää vaikeuksistaan vain itseään.
− He itsekin ovat omaksuneet tämän käsityksen. Moni kutsuu yhä kuiville päästyään itseään vähättelevästi entiseksi narkkariksi. Työssäni olen nähnyt, että vaikkapa sairaalapäivystyksessä kohtelu voi olla varsin tylyä.
Esteettömyys kohenee
Työelämässä Olli Salpakoski kertoo törmänneensä liikuntavammansa vuoksi sekä konkreettisiin että asenteellisiin esteisiin. Esimerkiksi rekrytointitilanteissa haastattelijan on voinut olla hankala suhtautua luontevasti cp-vammaiseen työnhakijaan.
− Ihmisistä kyllä vaistoaa, kun heillä on epäilyksiä. Olen joskus jälkikäteen saanut kuulla, etteivät jotkut työkaverit ole halunneet samaan vuoroon kanssani. He ovat ehkä kyseenalaistaneet minun työpanostani mutta huomanneet olleensa väärässä.
Asiakkaiden suhtautuminen on enimmäkseen hyvin mutkatonta. He kysyvät ohjaajan vammasta yleensä ihan suoraan. Eikä satunnainen huulenheitto aiheesta ole Salpakosken mukaan hetkauttanut enää lastensuojelutyössä vietettyjen vuosien jälkeen.
Niin ikään rakennettujen työympäristöjen esteettömyys kohentuu hänen mukaansa hitaasti mutta varmasti.
− Joskus olen kyllä joutunut vääntämään rautalangasta, miksei talon ainoa invavessa voi toimia siivouskomerona. Me vammaiset työntekijät joudumme edelleen toimimaan vähän sellaisina tienraivaajina ja muuttamaan toimintakulttuuria.
Salpakoski kuitenkin painottaa lisäksi vammaisen työntekijän omaa roolia. Työnantajalle tulee kertoa selkeästi esimerkiksi tarvittavista apuvälineistä.
Hänen mielestään oman toimintakyvyn ylläpitäminen on osa tätä vastuuta.
− Minun esimerkiksi täytyy huolehtia erityisen tarkasti työergonomiasta ja riittävästä palautumisajasta työvuorojen välissä. Ja tietysti henkisesti raskaassa hoitotyössä ihan meitä jokaista auttaa jaksamaan, jos elämäntavat ja kotiasiat ovat suurin piirtein kunnossa.
Aku-koira seuraa töihin
Vaikka cp-vamma ei ole varsinaisesti etenevä, moni tarvitsee iän myötä yhä enemmän tukea ja apuvälineitä. Olli Salpakoskikin on hankkinut sähkömopon ja maastokäyttöön soveltuvan rollaattorin vasta muutama vuosi sitten.
Nykyään arkea helpottaa myös avustajakoira Aku. Salpakoski on itse kouluttanut labradorinnoutajan tehtäviinsä.
Aku osaa muun muassa nostaa maahan pudonneet tavarat, riisua isännältään sukat ja tyhjentää pyykkikoneen sisällön koriin.
− Harmi, ettei pyykkien ripustaminen kuivumaan onnistu ainakaan vielä, Salpakoski nauraa.
Aku seuraa omistajaansa töihin joka päivä. Sisään asiakkaiden asuntoihin koira ei pääsääntöisesti voi mennä jo mahdollisten allergioiden vuoksi.
Toimistohommissa Aku sen sijaan on innokkaasti mukana ja esimerkiksi nostelee papereita.
Salpakosken mukaan Akun läsnäolossa on myös terapeuttinen ulottuvuus. Koira vapauttaa tilannetta sopivasti silloin, kun asiakkaaseen on muutoin vaikea saada kontaktia.
− Aku on sellainen jäänrikkoja ja ilopilleri. Koiraa voi aina rapsuttaa, vaikka omista asioista ei tekisi mieli puhua. Nuoret käyvätkin välillä lenkeillä Akun kanssa.
Vuori on tasapuolinen
Eräs Olli Salpakosken ammatillinen unelma on yhdistää oma vapaa-ajan seikkailuharrastus nuorten kanssa työskentelemiseen.
− Ehkä joskus vielä pääsen viemään erityisnuoria vuorenrinteille.
Salpakoski itse on kiipeillyt muun muassa Mont Blancilla ja Araratilla. Alkujaan hän kertoo innostuneensa kiipeilemistä lajin tasa-arvoisuuden vuoksi.
− Luonto ei erottele vammaisia ja vammattomia. Jokainen on yhtä yhteiskuntakelpoinen. Kun lumivyöry tulee, se vie tasapuolisesti kaikki mukanaan.
Vuorikiipeilyn Salpakoski sanoo nauraen sopivan erinomaisesti jokaiselle, joka tykkää kylmyydestä, kivusta ja nälästä. Sitten hän vakavoituu ja luonnehtii elämän perusasioihin keskittymisen olevan vapauttava kokemus yltäkylläisyyteen ja helppouteen tottuneelle nykyihmiselle.
− Vuorella kaverilta kysytään korkeintaan, oletko käynyt tänään kusella. Mutta samalla yhteinen äärikokemus hitsaa elinikäisiksi ystäviksi. Araratin-reissulla 2015 alkoi sota kesken kaiken, ja edelleen pidämme sen porukan kanssa yhteyttä.
Korona-aikana retket on täytynyt tehdä kotimaassa. Tällä hetkellä suunnitelmissa on päästä Lappiin vaeltamaan yhdessä Aku-koiran kanssa.
− Enkä enää muutoinkaan pysty matkustamaan yhtä omatoimisesti kuin ennen, kun käytän apuvälineitä. Mutta tulihan sitä onneksi 18 vuotta kierrettyä maailmaa.
