Kuusikerroksinen Ravimiehentien palveluasunnot erottuu Myllykosken taajaman maisemasta. Entisestä asuinkerrostalosta on remontoitu palveluasuntoja hyvinvointialueen asukkaille. Vanhusten asunnot sijaitsevat neljässä ylimmässä kerroksessa, alemmissa kerroksissa on vammaisten palveluasuntoja.
Kerrosten välillä liikkuminen ei lähihoitaja Salla Yrjölän mukaan ole erityisen hankalaa. Hoitajien yhteistyö sujuu, kun jokainen tietää, missä kukin liikkuu ja mitä on tekemässä. Yhteyttä pidetään kerrosten välillä kännyköillä.
– Silloin kun liikumme porukalla ja on monta pyörätuolilla tai rollaattorilla liikkuvaa menossa samaan aikaan ylös tai alas, hissin toimivuus on elintärkeää.
Työkavereitaan Salla kehuu vuolaasti. Työ sujuu, kun voi luottaa, että jokainen hoitaa omat tehtävänsä, ja töistä lähtiessä on hyvä olo, kun tietää, että asukkaat ovat hyvässä hoidossa.
– Hyvä hoitaja toimii hevosvaljakon tavoin: itsenäisesti mutta sopeutuu ryhmätyöhön, hän kuvailee.
– Ihailen työkavereissani taitoa olla läsnä. Jos jollain asukkaalla on huono mieli tai huoli jostain, on mukava kuunnella sivusta, että osasipa tuo toinen sanoa hyvin ja hoitaa tilanteen asukkaan tai omaisen kanssa.
Henkiset näköalat
Ravimiehentiellä jokaisessa kerroksessa on alle kymmenen asuntoa. Jokaisella asukkaalla on oma huone ja kylpyhuone. Yhteistiloissa on keittiö, televisionurkkaus ja tilava lasitettu parveke. Televisiossa pyörii vanha kotimainen mustavalkoinen komedia. Yksi asukkaista istuu lankakerät molemmissa käsissään. Sukkia ja lapasia on arvatenkin vuosien varrella tullut kudottua iso pino, mutta puikot ovat sittemmin hukkuneet.
Television ääressä istuvalle naiselle tulee äkkiä kiire. Veijo tai Veikko odottaa, pitää lähteä. Lähihoitaja Sirpa Hostikka istuu viereen ja sanoo, että odotetaan vielä hetki. Sirpa kysyy naiselta jotain tämän villasukista. Huomio siirtyy sukkien kuviointiin ja huoli hellittää.
Viidennen kerroksen lasitetulta parvekkeelta avautuu maisemat pitkälle. Vesa Anttila jaloittelee rollaattorilla haukkaamaan happea. Lähellä virtaa Kymijoki, jota pitkin tänne kulki ennen vanhaan puutavaraa Päijänteeltä. Vesa kertoo tehneensä työuransa paperiteollisuudesta. Yli kymmenen vuotta sitten tehtaita ajettiin alas. Varmana pidetyt työpaikat lähtivät rysäyksessä alta sadoilta ihmisiltä.
Kysymykseen siitä, kuinka hyvin viihtyy Ravimiehentiellä, Vesa ei suostu vastaamaan.
– En kommentoi, sehän on ihan poliitikon vastaus, Salla ilahtuu.
– Jos vielä lähden politiikkaan, otan sinut mukaan manageriksi, Vesa vastaa.
Myöhemmin Vesa taipuu myöntelemään, että onhan hän palvelutalossa ihan hyvässä hoidossa. Rivien välistä kuuluu, että aika vain meinaa käydä pitkäksi. Ikätovereista ei aina ole juttuseuraksi.
Elämän arvaamattomuutta
Ruokapöydän ääreen on istuutunut vanhuksia päiväkahville. Särpimenä on pala tiikerikakkua ja konvehti. Yksi asukkaista virittelee keskustelua.
– Naisia, naisia, leivonnaisia… Eikös me naiset olla vähän niin kuin leivonnaisia itsekin.
Vastapäätä istuva mies pysyy vaiti mutta röyhtäisee äänekkäästi.
Palvelutalon päiviä rytmittää ruokailu. Aamupalalle ryhdytään aamutoimien jälkeen kahdeksan pintaan, lounas puoliltapäivin, päivällinen neljältä ja iltapala seitsemän jälkeen. Minuuttiaikataululla ei mennä, paitsi lääkkeiden jaossa. Siitä ei lipsuta.
Ruokailujen välissä asukkaat tekevät kuka mitäkin. Ravimiehentiellä ei ole vierailuaikoja vaan läheiset saavat tulla käymään koska haluavat.
– Kun miettii, millaisessa paikassa ja hoidossa haluaisi läheisensä asuvan tai haluaisi itse aikanaan olla niin kyllä se tällainen olisi, Salla sanoo.
Onnekkaimpia ovat ne asukkaat, jotka ovat saaneet paikan oman kylän palvelutalosta. Jonkun lähellä asuva puoliso käy päivittäin, toisilla omaiset asuvat kauempana ja käyvät harvemmin. Kuten kaikilla hyvinvointialueilla, Kymenlaaksossa palvelutaloja on karsittu samaan aikaan kun palveluita tarvitsevien vanhusten määrä on kasvanut. Kotona joutuu sinnittelemään vielä silloinkin kun enää ei pystyisi.
– Kun on ollut eläinten kanssa tekemisissä, tietää, että mitä tahansa voi koska vain tapahtua. Se pitää ymmärtää myös tässä työssä. Syntymässä ja kuolemassa ei ole itsestäänselvyyksiä, ja toivon, että kukaan niihin myöskään väärällä tavalla totu.
– Tulee sairauksia tai muuta, yksinolon pelkoa. Asunnot ovat erilaisia, on rappusia tai pihasaunaa. Kaikkea ei pysty muokkaamaan tai kunnostamaan, ja kallistakin se on. Eikä kotihoito aina osu paikalle juuri silloin kun apua tarvitaan.
Asiat ovat viime aikoina tulleet väkisinkin iholle. Sallan oma 80-vuotias äiti toipuu parhaillaan leikkauksesta. Äiti ja tytär asuvat saman katon alla Sallan lapsuudenkodissa.
– Asioita tulee ajateltua omaisena ja hoitajana. Läheisenä on mietittävä, mitä jaksaa itse ja milloin on se hetki, että tarvitsee muuta apua.
Aistit muistavat
Salla kertoo kasvaneensa karjatilalla. Maatilan työt tulivat tutuiksi pienestä pitäen. Lukion jälkeen hän lähti Myllykoskelta hevosalan opintoihin ja teki pitkän uran Ypäjällä kilpa- ja siitoshevosten parissa, muun muassa siittolaeläinlääkäriavustajana ja tutkimusapulaisena. Ravimiehentielle Salla tuli ensin oppisopimuksella hoiva-avustajaksi ja luki sen jälkeen itsensä työn ohessa lähihoitajaksi. Aiemmat urat eivät ole niin erilaiset kuin voisi kuvitella.
– Kaikessa on huolehdittava käsienpesusta, hygieniasta ja omista jaloista. Ja pidettävä silmät selässä, oltava valmiina kaikkeen.
Eläimiltä ja varsinkin hevosilta Salla kertoo oppineensa elämästä olennaisimman.
– Isäni sanoi, että jos syötät siat oikein, pärjäät minkä tahansa kanssa. Ja että ihmisen jaloista ja kantapäiden asennosta näkee, millainen se on, ihan kuten varsastakin. Jaloillahan me kaikki kuljemme, ja niiden on oltava tietynlaiset.
Hevosalalla riittää yhä tekemistä, vaikka kotona on vain neljä kissaa ja ukko. Samaan hengenvetoon Salla muistaa kertoa, että työpaikalla on toki käynyt kylässä kuusivuotias suomenhevonen Toimelan Helmeri eli Hemmo. Kohtaaminen on ollut tärkeää myös asukkaille.
– Hevoset ovat monille olleet läheinen ja iloa tuottava asia. Entiset hevosmiehet ovat jääneet kaipaamaan niitä, ja toiset tykkäävät niistä muuten vain. Se on tärkeä hetki, kun saa silittää turpaa tai syöttää porkkanaa.
Päivä kerrallaan
Joskus palvelutalossa käy vieraita soittamassa livemusiikkia, kuunnellaan vaikkapa vanhaa iskelmää. Usein istuskellaan ja jutustellaan. Eila Hölttä on hyvällä tuulella.
– Viihtyy, viihtyy, kun ei varto liikoja. Pitää mukautua, hän sanailee.
– Ja saa olla omissa oloissaan, silloin kun tuntuu siltä, Salla jatkaa ajatusta.
Asiakkaiden rinnalla kuljetaan kaikenlaisissa tunteissa. Helppoa se ei aina ole. Koti-ikävä voi iskeä yllättäen, ja koti, johon kaivataan, on vuosikymmenien takainen lapsuudenkoti. Omaisille voi olla kova paikka kohdata oma vanhempi, joka ei enää vastaa mielikuvaan hänestä.
Eilan ja Sallan jutustelu Ravimiehentien hyvistä puolista on jatkunut aikansa. Lopulta Eila panee pisteen keskustelulle.
– Ei pidä panna tolloja tynnyriin, hän toteaa.
Televisioruudulla Pekka ja Pätkä pyörivät puutynnyreissä pitkin katua.
Mitä työ vanhusten asumispalveluissa vaatii lähihoitajalta?
- Vanhuksia ja heidän itsemääräämisoikeuttaan on kunnioitettava. Hoitajan on osattava olla vanhuksille ja omaisille läsnä eri tilanteissa.
- Kaikenikäisillä ja -taustaisilla hoitajilla on omat vahvuutensa. Jokaisella on jotain annettavaa koko työyhteisölle.
- Työtä on osattava tehdä itsenäisesti mutta yhdessä muiden kanssa. On osattava kuunnella muita ja kysyä aina, kun jokin on epäselvää.
- Tarkkuutta vaativat tehtävät, kuten lääkehoito ja kirjaaminen, on suoritettava huolella ja hutiloimatta.
- Työssä ja elämässä on oltava sopivassa suhteessa iloa ja rauhallisuutta, virkistystä ja lepoa.
Vinkit antoi Salla Yrjölä.
Palkittua vanhustenhoitoa
Ravimiehentien palveluasunnot on yksi tämän vuoden La Carita -palkinnon saaneista työyhteisöistä. SuPer ja La Carita -säätiö jakavat vuosittain tunnustuksen hyvästä vanhustyöstä ja ikääntyvien hyvinvoinnin edistämisestä. Ravimiehen palveluasunnoissa on kiinnitetty erityistä huomiota asukkaiden hyvinvointiin.
