Millenniaaleilla, viime vuosituhannen viimeisellä sukupolvella, on vaativa ja valikoiva maine. Työssä pitää olla jatkuvasti kivaa, ja jos ei ole, niin jätetään vanha ja lähdetään etsimään uutta. Kaikki pitää saada heti.
Emma Lambergin tutkimat lähihoitajaopiskelijat istuvat huonosti tähän muottiin. Ikänsä puolesta he olivat millenniaaleja, mutta tulevien lähihoitajien työlle asettamat vaatimukset eivät ole ollenkaan kevytmielisiä. Pikemminkin kohtuullisia ja tervejärkisiä, jopa perinteisiä.
Turun yliopistossa tutkijatohtorina työskentelevän Lambergin mukaan lähihoitajaopiskelijoiden puheessa korostui niinkin epämuodikas asia kuin kutsumus.
– Työn merkityksellisyys ei tullut siitä, että työ olisi jatkuvasti kivaa ja ihanaa tai siitä, että vastoinkäymisiä ei kestettäisi. Merkitys tuli siitä, että pystytiin vastaamaan hoivattavien tarpeisiin ja tekemään työ eettisesti kestävällä tavalla.
Lamberg haastatteli väitöstään varten 19 lähihoitajaopiskelijaa, joista viisi oli syntynyt ulkomailla. Sosiologian väitös tarkastettiin Turun yliopistossa tammikuussa.
Kuinka kauan jaksan?
Emma Lambergin tutkimuksessa ei tehty sukupolvien välistä vertailua, joten se ei kerro, ovatko nuoren hoitajasukupolven vaatimukset työlleen erilaisia kuin vanhempien hoitajasukupolvien. Aiemmista tutkimuksista kuitenkin selviää, että nuoret hakevat nyt tulevalta työltään muutakin kuin toimeentuloa. Työlle asetetaan paljon mielekkyyteen liittyviä vaatimuksia.
– Sekin tiedetään, että hoitotyössä työn henkilökohtaisen merkityksen tarve korostuu enemmän kuin monilla muilla aloilla, Lamberg sanoo.
Asenteet ovat siis muuttuneet vähän, mutta työ sitäkin enemmän. Työssäoppimisjaksoilla ja kesätöissä opiskelijat näkivät, ettei työssä voinut aina vastata hoidettavien tarpeisiin. Huonot järjestelyt söivät työn mielekkyyttä.
Moni opiskelijoista mietti, kuinka kauan lähihoitajan työtä jaksaa tehdä. Vanhemmat työntekijätkin olivat varoitelleet jäämästä alalle.
– Tehokkuusihanteen nimissä hoitotyö pyritään nykyään järjestämään niin, että ollaan aina tiettyyn aikaan tietyn asiakkaan luona. Tämä esti reagoimasta tilanteisiin silloin, kun asiakkaiden tarpeet muuttuvat. Muun muassa se uhkasi haasteltujen mukaan työn mielekkyyden kokemusta.
Vitsailu pyllynpesijöistä satuttaa
Hoivatyön tärkeyttä ei kiistä kukaan. Silti alalla törmätään koko ajan työn aliarvostukseen. Se on yksi syy, miksi monet Lambergin haastattelemista opiskelijoista pohtivat jatkavansa opintoja sairaanhoitajaksi.
– Opiskelijat yhdistivät perushoidon negatiivisen maineen, kuten puheet vaipanvaihtajista ja pepunpesijöistä, erityisesti vanhushoivaan ja kotihoitoon. Samaan aikaan he tiesivät, kuinka paljon ammattitaitoa hoivatyö vaatii. Ristiriita tuntui pahalta.
Lähihoitajaopiskelijat kaipasivat arvostusta, mutta eivät kauniita puheita tai Finlandia-talon valaisua. Opiskelijoiden mielestä työn todellinen arvostus näkyy siinä, kuinka paljon työn tekoon annetaan aikaa ja paljonko siitä maksetaan.
Naiset hoitavat kuitenkin
Hoitajapula ja hoivatyön kriisi ovat lähes päivittäin uutisissa. Vanhat työntekijät pitäisi saada pysymään alalla samalla, kun sinne houkutellaan uusia ammattilaisia. Missä viipyvät ne opiskelijoiden vaatimat todelliset arvostuksen osoitukset?
Emma Lamberg selittää tilannetta alan heikolla neuvotteluasemalla, joka kytkeytyy naisten tekemän työn rakenteelliseen aliarvostukseen.
– Hoiva on sikäli erityistä työtä, että siinä ollaan hyvin läheisesti ja konkreettisesti vastuussa toisesta ihmisestä ja hänen hyvinvoinnistaan. Palkaton ja palkallinen hoiva on yhä suurelta osin naisten tekemää työtä. Nykyään mukana on myös paljon maahanmuuttajia.
Lambergin mukaan julkista taloutta sopeuttavien päättäjien on helppo leikata sote-palveluista sen ajatuksen varassa, että ihmiset hoitavat vanhuksensa ja lapsensa kaikissa oloissa. Ajatellaan, että välttämättömät asiat tulevat kyllä tehdyksi leikkauksista huolimatta, ja tekijöinä ovat naiset. Tämä ajattelutapa heikentää hoito- ja hoivatyön tekijöiden neuvotteluasemaa.
– Resurssipula heikentää työoloja, ja huonojen työolojen vuoksi alan kuormittavimpiin tehtäviin hakeutuu ihmisiä, joiden neuvotteluasema ei riitä työolojen parantamiseen. Ne, joilla on enemmän neuvotteluvoimaa, menevät muille aloille, Lamberg pohtii.
Ennakkoluuloja ja yleistyksiä
Hoiva määrittyy nykyään erityisesti maahanmuuttajataustaisten naisten työksi. Hoitoalan työpaikka on eduksi esimerkiksi kansalaisuutta hakiessa. Viranomaiset olivat kehottaneet monia Lamberginkin haastattelemia maahanmuuttajanaisia hakeutumaan nimenomaan hoiva-alalle.
Suomalaissyntyisten tavoin myös maahanmuuttajataustaisen opiskelijat kokivat hoitotyön sinänsä merkitykselliseksi. Asian tätä puolta tutkiessaan Lamberg törmäsi myös ennakkoluuloihin perustuviin yleistyksiin.
– Lähihoitajakoulutusta havainnoidessani kuulin toisinaan sanottavan, että maahanmuuttajanaiset tulevat kulttuurista, joissa on totuttu hoivaamaan läheisiä. Oikeastihan nämä ihmiset tulevat monista eri maista ja monenlaisista eri kulttuureista.
Esiin nousee jälleen neuvotteluasema, joka ei maahanmuuttajilla ole erityisen hyvä. Työllistymisen valinnanvara on pienempi kuin syntyperäisillä suomalaisilla, ja siksi myös huonojen työolojen haastaminen on maahanmuuttajille vaikeampaa.
Suomessa syntyneet opiskelijat eivät nähneet tilanteessa vastakkainasettelua ”meidän” ja maahanmuuttajien välillä, vaan ennemminkin välttämättömyyden sanelemana ratkaisuna vaikeaan ongelmaan.
– Opiskelijat ajattelivat yksikertaisesti, että on hyvä saada maahanmuuttajia hyvin tärkeään mutta resurssipulan raskaasti rasittamaan työhön, johon on vaikea saada tarpeeksi tekijöitä.
Väitös: Becoming Workers: How Young Women Negotiate Their Imagined Futures in the Finnish Work Society. Turun yliopisto 2023.
Uusitaanko työ vai tekijät?
Hoiva-alan työvoimapulaa voitaisiin korjata parantamalla työoloja ja palkkoja. Sitä kuitenkin korjaillaan rekrytoimalla hoivatöihin ihmisiä, jotka ovat valmiita tekemään työtä sellaisena kuin se on: raskasta ja pienipalkkaista. Muun muassa maahanmuuttajat ovat tällaisia ihmisiä.
Vanhushuollon resurssipulasta ja sen ratkaisuyrityksistä muutama vuosi sitten väitelleen Antero Olakiven mukaan moni maahanmuuttaja on aidosti kiinnostunut hoivatyöstä. Osa taas tekee tätä työtä siksi, että vaihtoehdot ovat vähissä. Työ ei vastaa unelmia.
– Monille päättäjille ja työnantajille olisi varmaankin helpottavaa ajatella, että muuttajien aktiivinen rekrytointi hoivatyöhön palvelee aina myös maahanmuuttajien etuja. Maahanmuuttajat eivät kuitenkaan ole yhtenäinen ryhmä, vaan yksilöitä siinä missä muutkin, Olakivi toteaa Talentia-lehden artikkelissa.
Mielikuva vanhustyöhön kulttuuritaustansa vuoksi ”luonnostaan” suuntautuvista maahanmuuttajista palvelee tiettyä tarkoitusta: se vähentää painetta työolojen ja palkkojen parantamiseen. Jos mielikuva särkyy, joudumme Olakiven mukaan keskustelemaan syrjinnästä.
Syrjintään viittaavia piirteitä ei tarvitse kaivella kovinkaan syvältä. Maahanmuuttajataustaisia hoitajia ei palkata juuri lainkaan hoito- ja hoivatyön johtaviin tehtäviin, ja heidän mahdollisuutensa päästä ylenemään työssään ovat heikommat kuin syntyperäisillä suomalaisilla.
Syrjintänä voi pitää sitäkin, että maahanmuuttajia, myös muihin ammatteihin koulutettuja, ohjataan rutiininomaisesti hoivatyöhön, vaikka he haluaisivat ja osaisivat tehdä jotakin aivan muuta. Suomessahan jokaisella pitäisi olla vapaus valita itse ammattinsa.
