Kauhunhetkiä kotihoidossa
Oli elokuun alku, todella lämmin aamu. Menin aamuvuoroon.
Kun näin työlistan ja erään asiakkaan nimen, tuli minulle todella outo olo. Kerroin tiimivetäjälle, kuinka jotenkin pelotti mennä tämän asiakkaan luokse juuri tuolloin. Tiiminvetäjä kommentoi, että ei häntä ainakaan pelota koskaan.
Niin vuoroni alkoi, ja matka tuon asiakkaan luokse. Heti kun käännyin sivutielle, tuonne kauas pois kaikesta asutuksesta, outo pelko tuli sisälleni. Ajoin pihaan, käänsin autoni lähtösuuntaan – jostakin syystä.
Talo oli hyvin vanha maalaistalo, jossa etuovi kuistiin oli aina auki ja pääskyset olivat tehneet pesiä kuistin kattoon. Kuistissa tuoksui aina voimakas virtsa ja tupakka. Talossa asui yksi mies, jolla oli ongelmia alkoholin ja mielenterveyden kanssa.
Menin rähjäisen talon ovelle, joka oli nyt jostakin syystä lukossa. Huusin asiakasta nimeltä ja tajusin hänen olevan oven takana, kun tupakansavu leijui minua vastaan. Kerroin hänelle kuka olen ja että minulla on hänen aamulääkkeensä mukana.
Viimein hän avasi oven. Samalla näin, kuinka hän hivutti puukon kääntäen hihansa sisään. Hän avasi tuvan oven ja pyysi minua sisälle. Sanoin, että puhelin soi autossa ja lähdin hakemaan sitä. Näin sain miehen menemään ennen minua sisään.
Hän istui penkille ja laittoi huomaamatta puukon lehtipinon alle. Otin lääkkeet, annoin ne hänelle ja kysyin, onko kaikki hyvin. Hän vastasi, ettei aivan niinkään.
Tähän kohtaan katkeaa muistini. En vielä monien vuosien jälkeenkään tiedä, miten pääsin sisältä ulos. Olen sanonut, että enkelit minut pois kantoivat.
Seuraava muistikuva on, kun avaan auton ovea ja tuo mies seisoo kuistin ovella ja katsoo lähtöäni.
Menin autoon ja kaasutin pois. Vapisevin käsin soitin miehelleni, että olin vaaratilanteessa ja pelkään.
Sitten soitin pomolle, ja hän jatkoi asian selvittelyä.
Saavuin toimistolle. Monet kysyivät, pystynkö töihin. Kerroin pystyväni. Paha olo iski seuraavana päivänä. Pelko ja se virtsan haju nenässä, ne eivät lähde koskaan pois.
Jäin muutamaksi päiväksi sairauslomalle. Tuo asia puitiin kahvipöydässä töissä, mutta olisin kaivannut kriisiapua.
Pysähdys
Päivä, joka muutti elämäni
Olen valmistunut apuhoitajaksi 20. joulukuuta 1979, joten monenlaisia unohtumattomia työpäiviä on urani aikana ollut. 28. helmikuuta 2016 jäi todennäköisesti viimeiseksi oikeaksi työpäiväkseni. Sitä päivää ei pysty unohtamaan, koska se muutti elämäni pysyvästi.
Päivä oli sunnuntai. Olin erittäin hyvän opiskelijan kanssa aamuvuorossa. Olin juuri laittamassa asukasta päiväkuntoon, kun toisesta yksiköstä samassa rakennuksessa tultiin pyytämään apuani. Heillä oli siellä kuolemantapaus ja he olivat hiukan epävarmoja siitä, miten tulisi menetellä. Kerroin opiskelijalle, että hän voi tehdä itsenäisesti niitä asioita mitä kykenee ja minä tulen heti takaisin, kun olen saanut viralliset asiat vainajan kohdalla selvitetyksi.
Kun tarvittavat yhteydenotot oli tehty ja avustettu vainajan laitossa, palasin omalle puolelle taloa. Olimme toki myöhässä aamutoimissa, mutta opiskelija oli kyllä toiminut sillä aikaa oikein hyvin ja sujuvasti.
Antaessani lääkkeitä tein lääkevirheen ja annoin vahingossa väärät lääkkeet väärälle ihmiselle. Huomasin virheeni heti. Tein mitä ohjeissa sanotaan ja olin osaltani huojentunut, kun kyseessä olivat varsin yleiset lääkkeet. Keskusteltuani lääkärin kanssa hänkin oli sitä mieltä, että tuskin mitään vakavaa tästä tulisi.
Seurasin asiakkaan vointia käytettävissä olevin keinoin ja yritin ilmoittaa asiasta myös asiakkaan omaisille, mutta en tavoittanut heitä.
Seitsemän tuntia asiakas voi ihan hyvin lääkkeiden annon jälkeen, mutta puoli tuntia ennen työvuoroni loppumista, asiakkaan vointi romahti.
Otin uudelleen yhteyden lääkäriin ja sain luvan lähettää hänet yliopistolliseen sairaalaan ambulanssilla. Asiakkaalla oli vakava perussairaus ja muitakin liitännäissairauksia. Yritin vielä tavoittaa hänen omaisiaan, mutta en saanut yhteyttä.
Lähdin töistä ja menin paikalliseen markettiin, jonka eteisessä tavoitin tämän asiakkaan omaisen. Kerroin hänelle mitä on tapahtunut ja miksi ja että minä itse tuon ikävän tilanteen aiheutin. Olin pahoillani, pyysin anteeksi ja pyysin heitä ottamaan yhteyttä vastaanottavaan sairaalaan, jotta saavat tietää mikä heidän omaisensa tilanne on.
Tässä vaiheessa omainen katsoi minua ja sanoi: ”Mikäli meidän omaisemme tähän nyt menehtyy, tulemme syyttämään sinua kuolemantuottamuksesta.” Ja: ”Miten olet ajatellut korvata tämän meille, sillä tulemme vaatimaan sinulta henkilökohtaisesti korvauksia. Mitkään talon vakuutukset eivät riitä.” ”Ei tuollaisia huolimattomia hoitajia saisi päästää hoitamaan sairaita ihmisiä.”
Yritin vielä sanoa hänelle, että hän voi ottaa yhteyttä sairaalan potilasasiamieheen ja meidän vastaavaan hoitajaan keskustellakseen asiasta. Omainen oli sitä mieltä, ettei ole mitään keskusteltavaa.
Minä romahdin siihen eteiseen. Ilmoitin asiasta vastaavalle hoitajalle, menin seuraavana päivänä työterveyslääkäriin ja minua yritettiin auttaa. Mutta en kestänyt ajatusta, että olisin erehdyksessäni saattanut aiheuttaa jonkun ihmisen kuoleman.
Päädyin mielisairaalaan suljetulle osastolle, hoitajasta hoidettavaksi. Ja kuinka ollakaan, hoitaja antoi minulle lääkelasissa lääkkeet, joita en tunnistanut omikseni. Sanoin hänelle, että onkohan nämä nyt varmasti minulle tarkoitettu. Hoitaja järkyttyi ja sanoi: ”Hyvä, kun huomasit, sekoitin nimet, ne eivät ole sinun. Hyvä, kun et ottanut.” Joku sisälläni suli, en ole ainoa ihminen, joka voi erehtyä.
Vastaavaa hoitajaa jäi vaivaamaan se, miten on mahdollista, että antamani lääkkeet vaikuttivat niin vahvasti asiakkaan vointiin. Hoitaja pyysi lääkäriä ottamaan selvää, mikä voinnin romahtamisen aiheutti. Selvisi, että potilaalla olikin hänen omien lääkkeidensä lääkemyrkytys, kun vaihtuvat lääkärit eivät olleet osanneet tarkistaa digoksiinipitoisuutta veressä.
Vastaava hoitaja ilmoitti minulle henkilökohtaisesti, että olin pelastanut tämän ihmisen, koska nyt hän pääsi tilanteen vuoksi hoitoon ja vointi saatiin korjatuksi.
Helpotus oli sanoinkuvaamaton. Silti en pysty enää olemaan hoitaja, koska en luota itseeni. En ansaitse luottamusta esimieheltäni, en työtovereilta enkä asiakkailta. En halua näin monien työvuosien jälkeen olla myöskään mikään suojatyöntekijä, jota työtovereideni pitäisi vahtia.
Minuuteni särkyi 37 työvuoden jälkeen lapsenlapseni 7-vuotispäivänä, jonka luulin muistavani ihan muusta syystä. Nyt olen kuntoutustuella ja tiedän, että yksi unohtumaton työpäivä voi muuttaa koko elämän.
Kiitän kuitenkin kaikkia jotka ovat kulkeneet kanssani tämän matkan ja pyydän anteeksi, kun en saanut rikkinäisestä enää ehjää.
Ajatuksella ja sydämellä hoitaja vuodesta 1979
Hälytysraha
Olin siirtynyt eräästä suuresta hoitoalan yrityksestä toiseen suureen yritykseen. Silloinen pomo oli siirtymässä toiseen yksikköön ja olimme juuri sopineet, että minä siirryn mukana.
Minut hälytettiin iltavuoroon aikaisemmin, ja menin kysymään hälytysrahasta vastaavalta sairaanhoitajalta. Hän kertoi, että kyseisessä yhtiössä sitä ei makseta. Menimme esimiehen huoneeseen, jossa hän oli uuden tulevan esimieheni kanssa. Selitin asian ja todettiin, että näin se on, ei makseta.
Ihmettelin, että miten tämä on mahdollista, kun työehtosopimus sanoo toista. Tutkivat siinä tessiä ja tulivat tulokseen, että olin oikeassa. Kysyin, että siis ne maksetaan.
Sain vastauksen pomoltani, jonka mukana olin siirtymässä ja jota olin pitänyt huipputyyppinä: ”Juttu on sillä lailla, että jos työntekijä joustaa, niin minäkin joustan. Mutta jos työntekijä ei jousta, niin ei minunkaan tarvitse antaa listassa pyydettyjä vapaita. Päätä itse mitä teet.”
Hymyilin kauniisti, sillä koeaikaa oli jäljellä 3 viikkoa. Olimme juuri ottaneet asuntolainan ja tiesin, että hän potkisi minut ulos koeajan puitteissa, jos mutisisin vastaan.
Muut työntekijät sanoivat tämän kuultuaan, että ei ole ensimmäinen kerta.
Siirryin toiseen yksikköön ja hain uuden työpaikan, jonka sain muutamaa kuukautta myöhemmin. Se hetki, kun sanoin itseni irti ja kerroin, että uusi työpaikka maksaa hälytysrahan oli sanoinkuvaamaton. En ikinä unohda tuota. Unohtumaton työpäivä.
Sarita Põldmaa
Miksen minä saa itse päättää?
Olin saanut työtehtäväkseni saattaa erään miesasiakkaan terveyskeskukseen, ensin sydänfilmiin ja sen jälkeen lääkärin vastaanotolle. Taksia ei ollut tilattu etukäteen.
En ollut koskaan tavannut kyseistä miestä, en siis tiennyt hänestä mitään. Kotihoidon sairaanhoitajan kirjauksista selvisi, että muisti on heikko.
Asiakkaani, Kauko, seisoi eteisessä jo takki päällä mennessäni hänen luokseen. Esittelyni jälkeen otin puheeksi tulevan lääkärikäynnin. Kyllä Kauko tiesi, mihin olemme menossa. Kysyin, onko hän jo tilannut taksin vai tilaanko minä. Se oli virhe. Kauko sanoi heti päättäväisesti, että hän menee omalla autolla.
Päässäni surrasi melkoisesti. Apua, mitä minä teen? En tunne Kaukoa yhtään. Fyysisesti kyllä näytti olevan ihan hyvässä kunnossa ja tuossa hän seisoi edessäni uudehkot Audin avaimet kädessään. Mutta minulla on ohjeena, että pitää tilata taksi.
Sitten ymmärsin katsoa padilta, löytyykö omaisten yhteystietoja. Onneksi löytyi. Kaukon sisko sanoi, että ehdottomasti taksilla. Hän pyysi myös minua keskustelemaan ajokorttiasiasta lääkärin kanssa. Kauko ei siis ole omaisten mielestä enää ajokykyinen.
”Kyllä se sisko kuule sanoi, että taksilla pitäisi mennä…”.
Kauko jyrähti välittömästi: ”Miksen minä saa itse päättää?”
Niinpä. Järkyttävää, että joku vieras tyttönen tulee hänen kotiinsa ja sanoo, että mennään taksilla, vaikka mies on ajanut ikänsä autolla, Audi odottaa ajajaansa tallissa, polttoainetta tankki pullollaan. Mikä minä olen sanomaan, että pitää mennä taksilla? Ja miksi sitä ei ollut kukaan muu sanonut aiemmin, tai ehkä olikin, mutta Kauko ei muista.
Enpä toivo vastaavaa tilannetta kenenkään kohdalle. Mikään asia ei mennyt, niin kuin olisi kuulunut mennä. Itsemääräämisoikeutta ei ollut, Kaukoa ei kuultu. Kaukon verenpaineet varmasti nousivat pilviin, ja naapurit ihmettelivät asunnoissaan korotettua ääntä. Tunsin itseni maailman tunteettomimmaksi ihmiseksi.
Lähdimme yhdessä pihalle, ja Kauko käveli oitis autotalliin Audinsa luo. Samassa, onneksi, taksi kurvasi pihaan. Siitähän Kauko raivostui. Hän huusi, että tuohon autoon minä en mene!
”Miksen minä saa itse päättää?”
Niinpä. Kauko kyllä osasi itse ajaa. Eikä maksa, kun kerran Audissa oli polttoainetta. Menkää te sillä, Kauko sanoi taksimiehelle ja minulle. Hän tulisi Audilla perässä.
Sydänfilmiin annettu kellonaika jo lähestyi uhkaavasti. Viime viikolla Kauko ei ollut muistanut mennä lääkärin vastaanotolle. Sen tähden kotihoidosta oli tilattu saattopalvelu.
Kaikeksi onneksi taksimies oli ennenkin käsitellyt haastavia asiakkaita. Hän puhui kuin ruuneperi, samoin kuin minäkin. Kuka saa istua etupenkillä? Kuka tietää lyhimmän reitin? Laki määrää, ettei hoitaja saa ottaa ketään kyytiin. Kohta myöhästytään ja taas lääkärinaika menee ohi. Siskolle saa lähettää laskun, hän lupasi huolehtia siitä.
Pitkän väännön jälkeen Kauko lopulta istahti apukuskin puolelle. Matka terveyskeskukseen sujui rauhallisesti, lähes äänettömästi. Kun tuli maksun aika, Kauko ei halua maksaa, ei halua laskua, olisi halunnut tulla omalla autolla.
”Miksen minä saa itse päättää?”
Niinpä. Nyt vaan oli oikeasti pidettävä kiirettä. Kauko maksoi kyydin hammasta purren, lompakossa kyllä näytti olevan rahaa. Näytti myös siltä, etteivät eurot olleet enää ihan hallussa.
Reipas kävelyvauhti vei meidät juuri perille ajoissa. Sain hengähtää syvään. Olipas ainutlaatuinen puolituntinen. Kaikkea voi sattua tavallisena työpäivänä. Tämä on kotihoidon rikkaus. 20-vuotiaana en olisi selvinnyt tehtävästä näin hyvin. Hyvin ja hyvin. Mitä hyvää siinä on, että vanhaa miestä viedään vastoin omaa tahtoa?
Hoitaja tuli kysymään omaiselta jotain. Omaiselta? Kauko oli sanonut, että hän oli tullut omaisen kanssa ja omainen istuu käytävässä. Hoitajakin kovasti ihmettelee, kun näkee minulla työliivin ja henkilökortin. No, Kaukolle siinä sovitaan aika jalkojen verisuonitutkimusta varten.
Kohta avautui lääkärin ovi. Hän kyseli minultakin muutamia asioita. Kysyin luvan, saanko tulla vastaanotolle. Kauko jo oli antanut luvan tulla mukaan.
Siinä istuessani Kaukon vieressä kuulin hänen elämästään. Hän on toiminut vaimonsa omaishoitajana useita vuosia. Vaimo oli edellisellä viikolla saanut paikan tehostetun asumisen yksiköstä.
Istuimme vastaanotolla tunnin. Naislääkäri oli kovin perinpohjainen ja teki loistavaa työtä. Kaukosta löytyi aika paljon heikkoja kohtia. Oli siis tapahtunut se klassinen, että omaishoitaja unohtaa itsensä täysin hoitaessaan toista. Vitamiinivaje oli kova ja lääkehuolto retuperällä. Hygienia ja pyykkihuolto mietityttivät. Lääkäri määräsi myös kolmen kuukauden ajokiellon, kunnes lisätutkimukset oli tehty. Lääkärille Kauko sanoi useaan otteeseen, etten minä noita sinun ohjeita noudata. Minä teen niin kuin itse tahdon.
Kotimatka taksissa edelleen harmitti, mutta ei läheskään niin paljon kuin menomatkalla. Matkalla selvisi myös, ettei Kauko koskaan syö aamupalaa. Nytkin kello oli jo yksi päivällä, luulisi vähän jo hiukovan.
Kaukon kotiin päästyämme vastassa oli kummipoika ja hänen vaimonsa. He olivat kovin tyytyväisiä siitä, mitä vastaanotolla oli tapahtunut. Moni asia Kaukon elämässä pyörähti uuteen, parempaan suuntaan. Enää ei Kaukon tarvinnut yrittää pärjätä yksikseen. Nyt alkoi ajanjakso, jolloin voi keskittyä omaan hyvinvointiin.
Pahoittelin Kaukolle sitä, että hän ei saanut tänään itse päättää. Käynnilläni oli kuitenkin tosi onnellinen loppu. Nauroimme ja lopuksi halasimmekin Kaukon kanssa. Sovimme asiat niin, ettei mitään jäänyt hampaankoloon. Kummallekaan.
Tämän tapauksen minä muistan luultavasti aina. Jos ei tule muistisairautta.
PK
Nyt voit lähteä
Huhtikuun 15. 2010 oli 44-vuotissyntymäpäiväni, mutta myös työpäivä, jota en unohda koskaan. Muistan siitä hyvin yksityiskohtaisesti monta asiaa, ja on jännittävää, miten mieli rekisteröikin niin paljon.
Työskentelin oppisopimuksella vantaalaisessa vanhusten palvelukeskuksessa. Sinä päivänä työparinani oli Pasi.
Päivä oli muuten hyvin tavanomainen, mutta yksi asukas oli saattohoidossa. Iltapäivällä jaoimme päiväkahveja vanhuksille huoneisiin. Minulle tuli vahva olo, että huoneeseen, jossa saattohoidettava mies oli, on mentävä. Se olo oli niin vahva, että sitä on vaikea selittää.
Menin huoneeseen, ja näin heti, että mies eli aivan viimeisiä hetkiään. Kutsuin Pasin kanssani huoneeseen. Siinä me olimme: mies vuoteessaan, Pasi vasemmalla puolella sänkyä ja minä oikealla. Pidimme molemmat miehen kädestä kiinni ja puhuimme hänelle. Muistan, kuinka sanoin, että voit lähteä, älä enää väsytä itseäsi.
Mies veti kolme kertaa henkeä, ja sen jälkeen hän kuoli.
Avasin huoneen ikkunan ja laitoin klassista musiikkia soimaan hiljaisella volyymilla.
Se näky, joka siinä vuoteen äärellä oli, on piirtynyt ikuisesti mieleeni: kuollut mies rauhallinen ilme kasvoillaan ja Pasi, kalju, iso mieshoitaja hänen vierellään, käsi yhä miehen kädessä. Se hetki kesti minuutteja, meillä ei ollut kiire minnekään.
Tuolloin minulle jollain tavalla selkeni se, että kuolemakin voi olla kaunis asia. Vaikka se on surullista, on siinä myös paljon helpotusta. Ja että ihmisen on turvallista lähteä, kun vierellä on saattaja.
Tapahtumasta on kulunut vuosia. Samana vuonna menetin myös oman isäni. Kävin töissä kokemaani tilannetta läpi surutyössäni, ja siitä oli minulle apua.
Olen aina kiitollinen siitä, että sain kokea tuon tapahtuman ja että juuri Pasi, suurisydäminen mies, oli mukanani tuossa tilanteessa.
En tiedä, missä Pasi nykyisin on, en ole kuullut hänestä vuosiin. Itsekin asun jo aivan muualla. Mutta Pasi, jos luet tämän, ja tunnistat itsesi, haluan sanoa: kiitos.
Saattohoitotyöstä tuli minulle sydämen asia.
Elisa Rasmusson
Kuntoutuneen kiitos
Olin aikoinaan töissä neurologian osastolla.
Osastolle tuotiin tuolloin potilas, joka oli loukkaantunut polkupyöräonnettomuudessa vakavasti. Hän ei pystynyt liikuttamaan omatoimisesti ollenkaan jalkojaan ja käsiään.
Hoidin häntä valvontahuoneessa. Liikuttelin hänen jalkojaan, sormiaan ja käsiään aina, kun minulta siihen aikaa liikeni.
Liikeradat alkoivat pikkuhiljaa lisääntyä. Kerroin, että kun saataisiin liikeratoihin senttikin lisää päivässä, olisi se seitsemän senttimetriä viikossa ja kolmekymmentä senttimetriä kuukaudessa.
Hoidettavan kunto alkoi palata, ja hän pääsi kotihoitoon.
Kun tuosta ajasta, jolloin häntä hoidin, oli kulunut muutama vuosi, sairaalan kanttiinin käytävällä tuli minua vastaan reippain askelin aviopari. Avioparin mies pysäytti minut kysyen: ”Muistatko minut?” Hetken mietittyäni muistin.
Aviopari kiitteli ja halasi minua pitkään. Mies kertoi, että se olit sinä, joka aloitit kuntoutukseni ja olen siitä sinulle vaimoni kanssa ikuisesti kiitollinen.
Voisiko sitä tämän parempaa kiitosta työstään saada?
Risto Kauppinen
Kolme kivaa kokemusta
25 vuotta hoitajana vierähti akuutin puolen sairaanhoidossa sekä kotihoidossa. Nyt olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Mukavia muistoja mahtuu vuosiin paljon, kiitos!
1) Olin Töölön neurokirurgian osastolla. Astelin miesten kammariin, jossa oli useampi potilas. Kohtuu hyväkuntoisia. Leikkiä laskettiin ja vointia arviotiin.
Miehet kyselivät, että missäpä olet ollut, kun ei laulua käytävältä ole kuulunut. Heitinkin heille, että keksikääpä te minulle joku laulu.
Asia unohtui, koitti vapaapäivä. Kun sitten palasin töihin, siellä odotti todella mukava yllätys: miehet olivat sanoittaneet suomalaisen iskelmän uudelleen. Se kertoi osasto 6:n päivästä ja meistä hoitajista. Se lämmitti mieltä kovasti!
2) Urani alkuaikoina olin potilaskuljettajana röntgenosastolla muutaman viikon. Kuljetettavia oli melkoisesti.
Erään potilaan kuljetin pyörätuolilla kuvaukseen ja takaisin. Matkan aikana hän kertoi tarinaansa, ja lyhyt kohtaamisemme oli siinä.
Seuraavana päivänä röntgenhoitaja hieman paheksuen kertoi, että tuossa on kuljettajalle ruusu hyvästä kuljetuksesta. Sehän tuntui mukavalta, joskin röntgenhoitaja yritti latistaa tunnelmaa mutisten, että kaiken maailman kuljettajat ne saa ruusuja ja me koulutetut ihmiset ei saada mitään.
Niin, tämäpä herättää ajatuksen: koulutus ja asiaosaaminen ovat tärkeitä, mutta käsikädessä niidenkin tulisi kulkea ihmissuhdetaitojen kanssa. Pienikin aito kohtaaminen on meille kaikille tärkeää, asioimmepa missä vaan.
3) Tämä sijoittuu myös Töölön aikaan. Lämpimästi jäi mieleen, kun odotin kaksostyttöjäni, ja se näkyikin varsin selvästi.
Juttelimme erään potilaan kanssa, kunnes hän tarttui käsipuoleeni ja talutti ulos osastolta tilaan, jossa oli piano.
Oli hiljaista. Potilas istui pianon ääreen ja soitti tulevien kaksosten kunniaksi äärettömän kauniin kappaleen. Kuuntelin hiljaa ja kyynel vierähti poskelle.
Ihmisten kanssa kokee päivittäin mukavia pieniä hetkiä. Nähdään ne ja nautitaan kiireen keskellä!
Kirsi Holopainen
Juttu on julkaistu alun perin SuPer-lehdessä 6–7/2018.
