– Olen aina halunnut hoitajaksi. Molemmat vanhempani ovat olleet hoitoalalla ja siskoni on myös. Isäni piti ensiapukoulutuksia ja olin usein hänen mukanaan kouluttamassa. Kun hän pesi Anne-nukkeja kotona, saatoin elvyttää yhtä niistä olohuoneen lattialla, Jenni Arteli kertoo.
Jenni aloitti lähihoitajaopinnot Helsingissä jo vuonna 2011, mutta Pohjanmaalle muuton vuoksi opinnot jäivät kesken jo muutaman kuukauden jälkeen. Koko ajan hänen mielessään oli se, että hän tekee opinnot vielä loppuun. Opiskelun jatkamista vaikeutti kuitenkin lähimmän oppilaitoksen sijaitseminen 70 kilometrin päässä. Sinne kulkeminen olisi ollut mahdotonta.
Jennin toinen lapsi syntyi vaikeasti sairaana ja monivammaisena vuonna 2013. Sen jälkeen opintojen jatkaminen näytti vielä vaikeammalta, koska hän on lapsensa omaishoitaja. Myös Jennin esikoinen on erityislapsi.
Jenni tiesi, ettei voisi osallistua opintoihin, jotka vaativat päivittäistä läsnäoloa. Hän oli kuitenkin muuttanut takaisin pääkaupunkiseudulle, joten oppilaitos oli nyt lähellä. Lapselle myönnettiin myös varhaiskasvatus kotiin, mikä tarkoitti sitä, että hoitaja oli lapsen kanssa lähes päivittäin.
– Vuosi sitten syyskuussa hain erillishaussa Omniaan opiskelijaksi ja aloitin joustavan opiskelun ryhmässä lokakuussa.
Joustavan opiskelun luokassa on hoitotyön opettaja paikalla päivittäin kello 9–15. Sovittuina aikoina siellä käyvät eri aineiden opettajat. Jokainen suorittaa opintoja omaan tahtiin ja saa tarvittaessa apua.
– Useimmat tulevat joustavaan ryhmään tekemään jonkin tietyn kurssin, mutta suoritin kaikki opinnot tällä tavalla. Menin koululle aina, kun se vain oli mahdollista. Opiskelin paljon myös kotona ja sairaalassa lapseni sängyn vieressä.
Hoitajaksi kasvaminen vaatii aikaa
Jenni Arteli suoritti kaikki yto-aineet eli tutkinnon yhteiset osat, kuten kielet ja matematiikan, itsenäisesti opiskellen.
– Opin parhaiten, kun saan tehdä yksin, eikä ole häiriötekijöitä ryhmästä. Tein tehtäviä ja kokeita ja annoin suullisia näyttöjä. Koin kurssit helpoiksi. Minulla on hyvä matikkapää ja käytän englantia jatkuvasti. Ainoastaan fysiikka ja kemia vaativat enemmän työtä.
Jenni opiskeli myös ammatilliset opinnot itsenäisesti. Hän kävi läpi samat materiaalit ja teki samat tehtävät ja tentit kuin muutkin lähihoitajaopiskelijat. Hän myös laati lisätehtäviä korvaamaan sitä, ettei osallistunut opetukseen.
– Opettajat suhtautuivat aluksi varautuneesti opiskelutahtiini. Heidän luottamuksensa kasvoi, kun he näkivät, että pystyin siihen ja sain tehtyä opinnot kiitettävin arvosanoin.
Jenni suoritti työssäoppimisjaksot päiväkodissa ja seniorikeskuksen eri osastoilla. Hän oli harjoittelussa yhdessä paikassa 2–3 viikkoa, ennen kuin antoi osaamisestaan näytön. Hän ei tarvinnut pitempää harjoittelua, koska hoitotyön teoria ja useat taidot olivat jo hallussa.
– Hoitotoimenpiteistä vain EKG:n ottaminen ja tikkien ompeleminen olivat minulle uusia asioita. Olen opetellut tekemään lapselleni kaikki muut lähihoitajan osaamiseen kuuluvat hoitotoimenpiteet. Myös apuvälineet, aseptiikka ja ergonomia ovat osa arkeani. Koska lapsellani on lukuisia diagnooseja, tiesin jo entuudestaan paljon eri sairauksista.
Ennen kuopuksen syntymää Jenni oli työskennellyt usean vuoden ajan henkilökohtaisena avustajana. Myös siitä työstä oli tullut osaamista. Jenni kuitenkin myöntää, ettei hoitajan työhön riitä vain osaaminen, vaan hoitajan identiteettiin pitää kasvaa, ja se vaatii aikaa.
Vaikka Jennin arki on hoitamista, hän ei koskaan luopunut unelmastaan opiskella hoitajaksi.
– Vain silloin kun olin lapseni vieressä infektio-osastolla ja samalla luin infektiosairauksista, mietin pienen hetken, onko minusta sittenkään tähän. Ajatus meni ohi, sillä hoitotyö on sitä, mitä haluan tehdä. Olen tajunnut, että minulla on potentiaalia sairaiden lasten hoitamiseen ja kriisitilanteissa toimimiseen.
Lue myös: Lähihoitajakoulutus muuttuu entistä yksilöllisemmäksi.
