Yhteislahjojen antaminen on työpaikkakohtaista. Kaikkialla käytäntöä ei ole, kun taas toisissa paikoissa keräyksiä järjestetään aktiivisesti.
Rahaa kerätään, koska halutaan ilahduttaa esimerkiksi työpaikkaa vaihtavaa, eläkkeelle jäävää, pyöreitä täyttävää tai naimisiin menevää työkaveria.
– Parhaimmillaan keräykset ja lahjojen antaminen tukevat yhteisöllisyyttä ja vahvistavat tunnetta siitä, että olemme samaa porukkaa, sanoo työterveyspsykologi Heli Hannonen Työterveyslaitokselta.
Jutun sitaattikommentit ovat SuPer-lehden lukijoiden pohdintoja lahjakeräyksistä.
Osallistuminen on aina vapaaehtoista
Keräyksiin liittyy myös paineita: pitääkö aina osallistua ja jos osallistuu, niin mikä on sopiva summa.
– Tärkein pelisääntö lahjakeräyksissä on vapaaehtoisuus. On jokaisen omassa harkinnassa osallistuuko ja minkä verran laittaa, painottaa sopimusasiantuntija Tuula Nieminen SuPerista.
”Vapaaehtoisesti voi osallistua, itse en mene herkuille, jos en ole laittanut rahaa.”
”Meillä on keräyskuoria. Osallistun toisinaan viidellä eurolla. En koe huonoa omaatuntoa, jos en kaikkiin osallistu. Jokainen osallistuu oman mielensä mukaan, eikä ketään painosteta asiasta. ”
En osallistu tällä kertaa riittää
”En ole halunnut osallistua kaikkien esihenkilöjeni joulukukkiin, koska kohtelu ei ole ollut tasapuolista.”
”Rasittaa osallistua, jos oma saldo on miinuksella. Tuntuu ikävältä myöntää, että ei voi osallistua.”
Osallistumatta jättämistä ei tarvitse perustella, on syy mikä tahansa.
– Jos ei tykkää pomosta tai rahatilanne on tiukka, ei sitä tarvitse sen kummemmin selitellä. Riittää, että sanoo ystävällisesti ja jämäkästi, että jätän nyt väliin tämän keräyksen, Heli Hannonen sanoo.
Tuula Nieminen huomauttaa, että jos työpaikka on iso ja keräyksiä on paljon, se voi olla taloudellisesti kuormittavaa.
– Onnittelukortit voi allekirjoittaa tyyliin ”osasto kolmen poppoo” eli ei tarvitse erikseen luetella rahaa lahjottaneita, Nieminen vinkkaa keräysten järjestäjille. – Silloin lahjansaajakaan ei ala miettiä, että miksi se tai tuo ei osallistunut.
Summa omantunnon mukaan
”Aiemmin kerääminen on ollut mutkatonta ja kaikki ovat lahjoittaneet oman tilanteensa mukaan. Viime aikoina eräs kollega on huomautellut, että kaksi euroa on liian vähän, kaikilta pitäisi löytyä ainakin vitonen. Tästä tuli pahaa mieltä. ”
– Yhdelle kaksikymmentä euroa vastaa puolen viikon ruokakuluja ja toiselle se on pikkuraha. Toivoisin enemmän sallivuutta ja ymmärrystä sille, että ihmiset ovat erilaisissa tilanteissa. Jos tilillä on kymmenen euroa, tulee varmasti mietittyä tarkkaan, haluaako laittaa vitosen työkaverin lahjakeräykseen, Hannonen havainnollistaa.
”Meillä summa on vapaavalintainen, vakiintunut summa on viiden ja kymmenen euron väliltä. Luon WhatsApp-ryhmän, johon liitän kaikki työkaverit. Olemme pieni yhteisö, meitä on parikymmentä.”
– Joissakin paikoissa lahjoittaja kirjoittaa nimensä ja lahjoitussumman paperille. Jos ensimmäinen osallistuja laittaa ison summan, voi seuraaville tulla painostava olo, että pitäisi laittaa vähintään yhtä paljon, Nieminen pohtii.
– Se, että laittaa vähemmän kuin keräyksen aloittaja, kertoo rohkeudesta, ei pihiydestä. Se voi laskea rimaa osallistua muillekin, Hannonen kannustaa.
Julkisesti esillä oleville nimilistoille on myös vaihtoehtoja, kuten MobilePaylla tai vastaavalla maksaminen.
”Pääosin rahan kerääminen on kiva juttu. Toivon, että hyödynnettäisiin enemmän esimerkiksi MobilePayta, kun harvoin itselläni on enää käteistä.”
Tutuille helpompi lahjoittaa
”Meillä on todella iso talo, jos kerätään tuiki tuntemattomalle, harkitsen tarkemmin.”
”Olen rajannut summan, tutuille maksan vitosen, muille euron tai kaksi.”
Joissakin paikoissa kerätään rahaa paitsi kollegoille, niin lisäksi myös työkaverien lasten valmistujaislahjoihin.
– Itse en osallistuisi naamatutun jälkikasvun lahjaan, mutta voisin osallistua läheisen työkaverin lapsen keräykseen, Hannonen pohtii.
Oikeudenmukaisuus on tärkeää
”Täyttäessäni 50 vuotta sain vain työnantajalta lahjan. Tuntui tosi pahalta. Olin itse osallistunut kaikkiin keräyksiin, enää en osallistu.”
– Valitettavasti lahjakeräykset voivat olla yksi syrjinnän ja epäasiallisen käytöksen muoto. Se, että yhdelle ostetaan porukalla viisikymppislahja, mutta toiselle ei, on ulkopuolelle jättämistä, Heli Hannonen sanoo.
Hän muistuttaa kuitenkin, että jos jää ilman lahjaa, on hyvä tarkastella myös omaa avoimuuttaan.
– Jos itse on kieltänyt puhumasta merkkipäivästä tai kursaillut, ettei sitten halua mitään onnittelukahveja, niin ei voi pahoittaa mieltään siitä, että työkaverit eivät osta lahjaa.
– Toiset kertovat avoimemmin esimerkiksi naimisiinmenostaan ja siitä, onko työkavereille tulossa hääkutsua. On inhimillistä, että heille kerätään, joiden asioista tiedetään enemmän ja jotka puhuvat avoimesti.
Miten toimia, jos keräyskulttuuri on epäselvä?
- Oman tiimin palaverissa voi ottaa asian puheeksi, sopia pelisäännöt, kerätäänkö ylipäätään ja jos kerätään, niin millaisissa tilanteissa muistetaan ja miten.
- Jos toivoo lahjakeräyskulttuuria työpaikalle, sen voi nostaa keskusteluun, ryhtyä itse vapaaehtoiseksi ja osallistua. Esihenkilöllä ei ole velvollisuutta järjestää työporukan lahjakeräyksiä.
- Jos kerääminen vahvistaa yhteishenkeä, eikä vie liikaa työaikaa, ei työnantajalla ole tarvetta puuttua siihen. Eri asia, jos keräyksistä tulee ykköspuheenaihe ja ne ruokkivat pahan puhumista selän takana. Pahan puhumiseen jokaisella on velvollisuus puuttua. Työpaikalla ykkösasia on työnteko ja yhteisöllisyyttäkin tukee parhaiten se, että työn tekemisen perusasiat ovat kunnossa.
- Koululuokat ja harrastusjoukkueet keräävät aktiivisesti varoja muun muassa leirikouluihin ja kisamatkoihin, joskus vanhemmat ulottavat myymisen työpaikoilleen. Varainhankintaesitteet kahvihuoneen pöydällä tuskin häiritsevät ketään, mutta kannattaa harkita ennen kuin kuormittaa kollegoja sähköpostilla tai kaupustelee aktiivisesti niin sanotusti ovelta ovelle.
Vinkit antoivat sopimusasiantuntija Tuula Nieminen ja työterveyspsykologi Heli Hannonen.
